Karjurock 17.7.-18.7.2015
Uudenkaupungin Lokalahdella järjestettävä maailman kovin maalaisfestari Karjurock oli hankkinut päätähdikseen raskaan rockin ikonit W.A.S.P.:in ja Uriah Heepin. Ilmeisesti viime vuonna esiintynyt Helloween petasi onnistuneesti tietä rankemmalle rytinälle tämänkin vuoden osalta. Ei huonoja valintoja, sillä sekä edellisenä että tänä vuonna kyseisten bändien vuoksi ihmisiä oli saapunut aina Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta asti.
Kumpikaan tämän vuoden päätähdistä ei varsinaisesti ole uusia nimiä Suomen kamaralla, mutta takuuvarmoja tanssittajia kuitenkin. Näiden lisäksi esiintyi sekalainen seurakunta uusia sekä nimensä vakiinnuttaneita suomalaisia ryhmiä. Varsinaisesti tapahtuma alkoi jo torstaina koko perheen bileillä, jonka pääesiintyjänä oli Robin.
Perjantai 17.7.
Perjantaina ensimmäisenä kohdalle osui päälavalla esiintynyt Neljä Ruusua. Muistikuvat edelliseltä vuonna 1992 näkemältäni keikalta olivat köyhän miehen Depeche Mode -osastoa. Joko muistan aivan väärin tai sitten olemme yhtyeen kanssa molemmat laajentaneet repertuaariamme. Yhtye olikin aika virkeässä kunnossa ja rokkasi yllättävän reippaasti. Keikka alkoi viimeisimmän ”Euforia”–levyn kappaleilla, ja ainakin nuorempi yleisö osasi laulaa mukana. Yleisöstä päätellen ”Missä Vaan”, ”Juppihippipunkkari”, ”Seitsemän Päivää Selvinpäin” ja ”Hunningolla” ovat kuin luotuja festareiden alkuillan nousuhumalan tahdittajaksi. Laulut näyttivät toimivan melkein vauvasta vaariin. Ilkka Alanko tosin epäili, voiko ”Missä Vaan” –kappaletta soittaa alaikäisille sallitulla festivaalilla. Härskihän se on.
Mainos päättyy
Telttalavalla esiintyi lähinnä Turku Rock Academyn kautta tulleita bändejä. South Parkissakin soittanut Kodittomat aloitti settinsä vaikuttavalla ”Tohtori Sykerö” -introlla. Tämän jälkeen alkoi bändin oma paahto, joka valitettavasti kärsi vähän soundeissa potkun puutteesta. Tällaisessa musiikissa basson pitää tuntua munissa (anteeksi miehinen näkökulma). Kodittomien aikana toteutui jännä ilmiö, joka tuntui sittemmin olevan tapa liki jokaisen bändin kohdalla, eli yleisö saapui paikalle vasta muutaman biisin kuluttua aloituksesta. Itselleni jäi vähän sekava olo bändin musiikillisesta ulosannista, ja mieleen tuli välillä grunge meets Stone -määritelmä. Voin olla ihan hakoteilla, joten täytyy tutustua bändiin tarkemmin. Kolmantena kappaleena täräytetty Iron Maiden -laina ”Fear Of The Dark” sai suurimman liikkeen aikaiseksi. Coveri upposi niin hyvin yleisöön, että oma materiaali jäi sen varjoon. Toivottavasti bändi saa paljon keikkoja, että oma ilme ja karisma pääsevät kehittymään.
Päälavan Happoradio oli visuaalisesti näyttävä, mutta muuten keikka meni minulta ohi korvien. Tuttuja kappaleita kuten Pois Kalliosta kyllä soitettiin, ja kaikki näennäisesti hyvin, mutta ei vain lähtenyt kohdallani.
Lyhyesti vilkaistuna telttalavan Viper Arms rokkasi kovasti, ja laulaja Niinan äänessä on klassista rock-kähinää, mutta se ei onneksi ole teennäistä eikä tapahdu muun laulun kustannuksella. Olisin mielelläni seurannut keikkaa pidempäänkin, mutta pääakti vaati siirtymistä asemiin.
W.A.S.P., tuo yksi ala-asteen selkälippujen kantavista voimista, on käynyt Suomessa viime vuosina ahkeraan – jopa niin ahkeraan, että kitaristi Douglas Blair on ihan normaali näky Turun kaduilla. Bändi tosin piti välillä lähes kahdenkymmenen vuoden tauon Suomessa käymisestä, joten minun puolestani he ovat hyvinkin tervetulleita. Suomi on aina ollut bändille hyvä maa, sillä täältä bändi ansaitsi ensimmäisen kultalevynsä.
Ilmoitettu aloitusaika venyi parikymmentä minuuttia, mikä aiheutti voimakasta närää joissakin yleisön edustajissa. Mutta minkälainen mielipaha siitä olisikaan tullut, jos bändi olisi kävellyt kattamattomaan pöytään ja pahimmassa tapauksessa viheltänyt pelin poikki kesken kaiken! Ajankohdan huomioon ottaen pieni pahastuminen oli kyllä ymmärrettävää yleisöltä, sillä kello oli noin kaksikymmentä yli yksi, kun bändi asteli lavalle.
Introna soi kollaasi bändin biiseistä vuosien varrelta, ja kun show pamahti käyntiin, oli aikaisempi maltillinen volyymitaso muisto vain. Nyt oli sitä aikaisemmin kaipaamani potkua! Vokalisti-kitaristi Blackie Lawless johdatti joukkionsa kentälle avausmedleyllä ”On Your Knees/Torture Never Stops”.
Noin viikkoa aiemmin rumpali Mike Dupke ilmoitti yhteistyön bändin kanssa päättyneen, joten kannujen takana nähtiin uusi mies, jonka henkilöllisyys tosin jäi pimeän peittoon. Uusi takoja oli varsin raskaskätinen ja varmisti, että bändi jyräsi tehokkaasti kuin höyryjuna. Bändin historiassa pisimpään Blackien rinnalla viihtynyt basisti Mike Duda jaksoi pyöriä ympyrää, ja kitaristi Douglas Blairin kanssa he olivat jatkuvassa liikkeessä. Blackiekin innostui samassa huumassa heittämään muutaman tanssikuvion. Blackien ääni oli yllättävän hyvässä kuosissa, ja karismaa hänellä riitti kunnon päällikön lailla. Käsi ylös ja tiukka katse riitti, sillä aikaa ei tuhlattu turhiin jorinoihin.
Mainos päättyy
Settilistasta voidaan aina tietysti vääntää kättä, mutta 50 minuuttia ja klassikot kehiin oli Karjurockin yleisölle juuri oikea tapa toimia. Täsmäiskua toisen perään ja palkinnot kaappiin. Vaikka ”Wild Child” tuntuisi ajatuksena kuinka läpikuluneelta tahansa, se toimii aina bändin jyrätessä ja yleisön mylviessä mukana. Ymmärrän hyvin bändin ratkaisun, vaikka itse olisin toivonut rohkeampaa irtiottoa ja vaikkapa uusia biisejä lokakuussa ilmestyvältä ”Golgotha”-levyltä. Minun tapani ei vain olisi ollut toimiva. Ehkäpä niitä soitetaan sitten levyn ilmestymisen jälkeisillä keikoilla, joita epäilemättä on Suomeenkin tulossa.
Toiseksi viimeisenä soitettua, keikan uusinta biisiä ”Chainsaw Charlieta”, seurasi päätösnumero ”Blind In Texas”, jonka keskellä lyhyen tauon aikana alkoi ilotulitus, josta Blackiekin tuntui olevan hieman hämillään. Olihan se tietysti hienoa kuunnella heviä ilotulitteiden paukahdellessa pimeään yöhön.
”On Your Knees – Torture Never Stops/The Real Me/L.O.V.E. Machine/Wild Child/Sleeping (In The Fire) – Forever Free/I Wanna Be Somebody/Chainsaw Charlie (Murders In The New Morgue)/Blind In Texas”
Lauantai 18.7.
Edellisen päivän auringonpaiste tuntui saavan jatkoa aamulla, vaan Ukkopa päätti toisin. Iltapäivällä laskeutui jo sade ja harmaus. Ilman ja muutaman muun valitettavan selkkauksen vuoksi jäi näkemättä muun muassa Pää Kii ja veikeät turkulaisveljekset Matti & Teppo.
Mainos päättyy
Jenni Vartiainen laulatti ihmisiä varsin sensuellilla esiintymisellä. Tämä sensuelli olemus ilmeisesti vetosi muihinkin, sillä Jennille sateli lavalle muun muassa saunakutsuja. Hauskaa oli, että Jenni sai suuren yleisön laulamaan ”Ihmisten edessä” -kappaletta Perussuomalaisten edustaja Kike Elomaan kotimaisemissa pidetyllä festivaalilla, ja ansiokkaasti kuulosti iso kuoro laulavan. ”Mä en haluu kuolla tänä yönä” -kappale näytti jo tässä vaiheessa useammalle yleisön edustajalle konkretisoituvan. Erityispisteet Jennille roudarien esittelystä, vaikka tuskin se ketään kiinnosti.
Nopsajalka oli kuin aurinkolasien myynti harmaassa illassa: ei vain toiminut minulle siinä hetkessä. Joillekin näkyi toimivan ja hyvä niin.
Teltassa ryskännyt Jailbreak – hard ’n’ heavy classics tarjosi nimensä mukaisesti kattauksen sitä itseään. Turkulaisista pitkän linjan muusikoista paistoi kokemus ja ammattitaito. Pienintäkään heikkoa kohtaa ei löytynyt, kun ilmoille paiskattiin ”Electric Eye”, ”Balls To The Wall” ja keikan aloittanut ”Ace Of Spades”. Bändi näytti todella nauttivan esiintymisestään ilman minkäänlaista väkinäisyyttä, ja kyllähän sellainen fiilis tarttuu yleisöönkin. Oiva silta seuraavana soittaneeseen Uriah Heepiin.
Hartaan intron jälkeen alkoi melkoinen rumpujen takominen, ja pian käynnissä oli Uriah Heepin vuonna 2014 julkaistulta ”The Outsider” -levyltä valittu ”Speed Of Sound”. Lauantaina yleisön keski-ikä näytti olevan perjantaita korkeampi, ja yhtyeen vastaanotto oli huomattavasti hillitympi kuin esimerkiksi W.A.S.P.:illa. Hillitympi oli myös bändi, aluksi ehkä jopa persoonaton. Hyvin silti synkkasi sekä heillä että yleisöllä. Pääpaino oli musiikissa eikä ylimääräisiä kikkailuja nähty eikä tarvittu. Sadepilvetkin luvattiin ajaa pelkällä volyymilla Ruotsin puolelle.
Toisin kuin W.A.S.P., Uriah Heep tarjoili myös uutta materiaalia. Jo mainitulta uudelta levyltä soitettiin peräti kolme kappaletta. Vokalisti Bernie Shaw kuvaili niiden soittamista jään rikkomiseksi, mutta kyllä yleisö lähinnä taisi jäätyä niissä – ei muuten liene helppo homma valita tunnin settilistaa liki viidenkymmenen vuoden uralta.
Ainoaa alkuperäisjäsentä, kitaristi Mick Boxia, kuvailtiin jo muutama vuosikymmen sitten lehdistössä nallekarhumaiseksi. Leppoisuus ei ollut kadonnut mihinkään, ja sama herrasmiesmäinen olemus loisti koko bändistä. Viitisen vuotta bändissä ollut rumpali Russell Gilbrook tosin takoi sellaisella antaumuksella, että välillä iski pelko miehen lentoonlähdöstä. Nuorempaa sukupolvea edusti myös rytmiryhmän toinen puolisko basisti Davey Rimmer, jonka CV:hen kuuluu muun muassa Zodiac Mindwarp. Bernie Shawn äänelle ikä ei ole tehnyt suuriakaan tepposia, ja hyvin hän jaksoi myös hoitaa keulakuvan roolia. Etäisesti näyttelijä Christopher Lloydia muistuttanut kosketinsoittaja Phil Lanzon oli myös näkyvässä asemassa. Kukaan ei ajanut tunkeilevasti toistensa tontille, ja bändissä tuntui vallitsevan hyvä yhteishenki. Toivottavasti vaikutelma ei ollut väärä.
Yleisö alkoi varsinaisesti lämmetä vasta ”Gypsyn” muututtua lennossa ”July Morningiksi”. Sitten alkoi taputus ja yhteislaulu, joka huipentui ”Lady In Blackin” aikana. Kiitettyään lahjaksi saaduista kaulakoruista yhtye paiskasi vielä loppuun ”Easy Livin’ ”-klassikon.
Yhtye oli hyvä, mutta silti jäin kaipaamaan jotain. Ehkä edellisiltana W.A.S.P. myllytti niin, että sen jälkeen Heepin rauhallisempi ulosanti tuntui laimealta.
Speed Of Sound/The Hanging Tree/The Outsider/Sunrise/Stealin’/One Minute/Gypsy – July Morning/Lady In Black/Easy Living
Pikaisesti vilkaistu Kirosäe soitti ihan pätevän oloista rokkia. Ajattelin jo hetken, että bändillä on selkeä hitti tarjota, jonka minäkin jo entuudestaan tunnen. Biisi paljastui kuitenkin Apulannan biisiksi, enkä sen jälkeen ollut enää varma mikä oli bändin omaa ja mikä vierasta. Toisen lainan, ”Peggyn”, tunsin, ja siihen olisin kaivannut roisimpaa otetta. Laulajalla oli miellyttävä ääni, mutta jos hän käyttäisi sitä rohkeammin, bändillä voi olla vielä tulevaisuus.
Samaan aikaan päälavalla oli aloittanut Maija Vilkkumaa, joka kimalletakissaan piti hyvää meininkiä yllä. Uudella kokoonpanolla esiintynyt Vilkkumaa soitti suuren hittisikermän. Ingalsin Lauran ja Satumaa-tangon myötä keikka päättyi varsin miellyttävissä merkeissä.
Festivaalin päättäjän epäkiitollinen asema oli langennut The Grammersille. Maan parhaimpiin classic rock -kokoonpanoihin kuuluva bändi ei ollut asiasta moksiskaan. Pikkutunneilla telttaan saapunutta yleisöä palkittiin annoksella niin hard rockia kuin syvän etelän tunnelmia. Laulaja Hannu Vainionpään ääni soi komeana kuten koko ryhmä. Toivottavasti Heepin Lanzon oli katsomassa kuinka hienosti Hammond soi, hän kun oli tainnut jättää omansa kotiin. Loistava päätös onnistuneille juhlille.
Karjurock oli edelleen ihan omanlaisensa festivaali ja lupauksen mukaisesti maalaishenkinen. Tarjolla oli niin sauna kuin uimarantakin. Festivaali oli täynnä värikkään rentoa meininkiä, ja on aina mieltä lämmittävää nähdä sulassa sovussa hyvinkin kaukana toisistaan olevien tyylien edustajia. Hienoa oli myös, että telttalavalla oli annettu keikkamahdollisuus nouseville kyvyille.
Harmittavasti sää ei täydestä sydämestään juhlia suosinut, vaikka huonompikin se olisi voinut olla. Silti sade ehti tehdä melkoista kuravelliä parkkipaikoista ja osasta festarialuetta. Toivottavasti epävakaa sää ei hirveästi syönyt lipunmyyntiä, sillä Karjurockin kaltaisia festivaaleja tarvitaan. Vielä kun olisi saanut perjantain pääesiintyjän aikaisemmaksi kuin kello 01.30 ja tapahtuman sivuille kattavampaa infoa, olisi festivaali ollut liki täydellinen. Ensi vuonna Karjurockilla on edessään kymmenvuotisjuhlat, ja ulkomaalaisesta pääesiintyjästäkin jo kuulemma neuvotellaan.
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Kirsi Jääsalmi