Monipuolisuuden aarreaitta on taas auki – Sweden Rock on palannut, osa 1/4

Voi pienen ihmisen onnea, kun keväällä selvisi, että Sweden Rock palaisi taas sykähdyttämään sydäntäni. Pidän festivaalia pienen kokemukseni perusteella maailman parhaimpana, joten voinette samaistua rajattomaan ilooni. Koko maailman festivaalit ovat olleet muutaman vuoden pakotetulla tauolla, mikä on koskenut myös Sweden Rockia. Jo vuonna 2020 festareiden yhdeksi pääesiintyjäksi nimettiin Guns n’ Roses, mutta sitten koko maailma mullistui. Bändi pysyi kuitenkin esiintyjälistan ykkösenä, ja tänä vuonna se vihdoin toteutui. Etelä-Ruotsissa järjestetty juhla on aina kerännyt ihmisiä yhteen ympäri maailmaa, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Suosion laskemista ei tarvinnut pelätä, sillä Sweden Rock oli jälleen loppuunmyyty. Monipuolinen ohjelmisto, rento ilmapiiri ja hyvät palvelut saavat ihmiset epäilemättä palaamaan Pohjoismaiden suurimmille hard rock -festareille.

Lähes yhdeksänkymmentä artistia on hurja määrä, joten päällekkäisyyksiltä ei voitu välttyä. Askelmittari lauloi hoosiannaa, sillä laajennettu alue merkitsi myös sitä, että kävelyä tuli harrastettua paljon. Sweden Rockin miljöö on siitä mukava, että siellä riittää myös nurmikkoa, jossa voi istuskella ja vaikka ummistaa hetkeksi silmänsä. Täytyy vain varoa, ettei pala auringossa! Aurinkoa riitti tänäkin vuonna, vain muutaman kerran taivas ripsautti pikku sateet.

Pääportin luona ollutta sisäänkäyntiä oli laajennettu niin, että valitettavasti osa kojuista oli jäänyt pois. Ruokaa, juomaa, paitoja ja levyjä riitti kaupoissa kuitenkin yli omien tarpeiden. Vuotta vaille kolmikymppinen festivaali oli siis täysin voimissaan ja saa nähdä, mitä kekkereillä on luvassa seuraavan vuoden pyöreillä juhlilla (vaikka todellisuudessa pyöreät tulivat jo nyt täyteen). Oli kerta kaikkiaan ihanaa palata tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa ihmisillä on hyvä olla, ja kaikki seisovat niin yleisössä kuin henkilökunnassakin rinta rinnan hyvällä fiiliksellä. 

Keskiviikko 8.6.

Hotelliin kirjautumisen ja alueelle siirtymisen vuoksi jäi minulta väliin suuresti odottamani Jean Beauvoirin. Tilannetta paikkasi vähän se, että tapasin illalla vaalean mohikaanin omaavan taiteilijan hänen nimmarinjakotilaisuudessa. Muusikko muisteli lämmöllä muutaman vuoden takaista vierailuaan On The Rocksissa Helsingissä. Rumpalina hänellä oli mukana ex-W.A.S.P.- ja Metal Church -kannuttaja Stet Howland, joka oli myös äärimmäisen mukava. Vaihdoimmekin muutaman sanan hänen aikaisemmista vierailuistaan ja kohtaamisistamme festivaalilla. 

Ensimmäinen havaintoetäisyydelle päätynyt bändi oli Silja Stagella (entinen 4 Sound Stage) veivannut ruotsalainen Bonafide. Alun perin esiintyjälistalla ollut The Wildhearts perui esiintymisensä maaliskuussa, ja Bonafide sai kunnian toimia sen paikkaajana. Aurinkoisessa ilmassa blues-pohjaista hard rockia veivannut kvartetti oli oikein hyvä aloitus festivaalille, sillä perusasioista on aina hyvä lähteä retkelle. Punaiseen nahkatakkiin pukeutunut Pontus Snibb johdatti raspisella äänellään yllättävän isoa yleisöä hyvän fiiliksen juurille. Kovasti muinaista The Almightyn rumpalia Stump Monroeta muistuttanut Niklas Mattson piti kompin jämäkkänä, eikä balladeihin juurikaan sorruttu vaan homman sävy oli sopivasti moottoriöljyn tuoksuista. Sen verran tasaista paahtoa homma oli, että huippukohtia on vaikea nostaa esiin lukuun ottamatta viimeisenä soitettua ”Fill Your Head With Rock” -biisiä, joka on toiminut myös virallisena Sweden Rock -tunnuskappaleena. Kyseinen biisi lienee bändin suurin hitti monelle bändin ystävälle minä mukaan lukien, sillä se sai selkeästi innokkaimman vastaanoton. Eikä siinä mitään, kyseessä on pirun hieno biisi. Yhtye ei ole tehnyt minuun suurempaa säväystä levyllä, mutta liekö pitkä festivaalitauko aiheuttanut sen verran kovan kaipuun elävää musiikkia kohtaan, että bändi kuulosti oikein hyvältä. Kaunis ilta-aurinko, yksi bisse kylkeen, tanssivia ihmisiä ympärillä ja rock ’n’ roll. Hitto, ainekset kaikkeen mahtavuuteen oli olemassa! Erityispisteet yli vuosikymmenen bändissä viihtyneelle basisti Martin Ekelundille, jonka habitus valkoisine asuineen ja Thunderbird-bassoineen henki pelkkää rokkia!

Olin pitänyt seuraavana Sweden Stagella vuorossa ollutta Witchcraftia jonkinlaisena retrohenkisenä okkultistista rokkia soittavana bändinä, sen tarkempaa kuvaa minulla ei yhtyeestä ollut. Triona soittanut yhtye täytti ainakin retrohenkisyyden mittarit, mutta siitä okkultismista en löytänyt viitteitä. Luulin aluksi, että jokaisen roudarin unelmilla eli kahdella Ampegilla soittanut basisti oli Steve Wilson, mutta niin ei ehkä kuitenkaan ollut. Kitaristi/laulaja Magnus Pelanderin ääni sekä soundi olivat ihan makeat, ja hienoja riffejä riitti. Muuten en saanutkaan yhtyeestä liiemmin irti siinä aurinkoisessa illassa. Se ei ollut missään tapauksessa yhtyeen vika. Uskonkin, että yhtye kolahtaa klubien pimeissä sävyissä huomattavasti paremmin. Annan yhtyeelle niissä puitteissa ehdottomasti uuden mahdollisuuden.

Alueeseen ja ihmisiin tutustumisen sekä Jean Beauvoirin kanssa vietetyn juttuhetken jälkeen oli ikävä päällekkäisyys, kun Rockklassiker Stage -teltassa soitti saksalaista täsmätyötä edustava Victory ja Sweden Stagella tykittänyt Kvelertak. Laskin pikaisesti matemaattisesti kehnossa päässäni, kumman bändeistä näen todennäköisesti harvemmin. Päädyin laskukaavallani Victoryn keikalle. Kvelertak olisi ollut myös kiva nähdä, mutta elämässä on joskus tehtävä valintoja.

Victoryn pääjehuna toimii Acceptin riveistäkin tuttu kitaristi Herman Frank. Miehen asema kävi selväksi, kun keikka alkoi, ja hän oli yksin lavalla punaisen valon loisteessa. Olkoonkin millainen bändin liideri tahansa, niin ilman huonoa bändiä sekin pesti on turha. Frankin ei tarvinnut olla siitä nyt lainkaan huolissaan, sillä Victory oli vahva kokonaisuus sekä toimiva yksikkö. Vokalisti Gianni Pontillo on vahvaääninen hemmo, joka otti keikalla paikkansa ja yleisönsä. Pontillo ei ole välttämättä maailman karismaattisin hahmo, muttei missään tapauksessa myöskään joku tuuleen huutaja. Siitäkin huolimatta, että Frankin puoli lavasta oli pyhitetty lähinnä hänelle itselleen, oli bändi muuten varsin liikkuva ja verevässä kunnossa. En kieltämättä odottanut keikalta kovinkaan suuria, mutta Victory pääsi yllättämään takavasemman kautta niin vahvasti, että vilkaistuksi aiottu Kvelertak jäi vallan sen jalkoihin. Keikalta jäivät mieleen sen avausbiisin ”Are You Readyn” lisäksi erityisesti kappaleet ”Standing Like A Rock” ja ”Rock The Neighbours”. Kannattaa ehdottomasti tsekata bändi, jos siihen tulee mahdollisuus. En ole tutustunut bändin levytettyyn tuotantoon juuri lainkaan mainion ”Native Killed The Culture” -levyn (jolta ei taidettu kuulla keikalla yhden yhtä biisiä) jälkeen, mutta tämän keikan myötä tulee ehdottomasti otettua haltuun esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt ”Gods Of Tommorrow”. 

Bongasin yleisössä Victoryn keikan aikana ehdan suomalaisen lonkerotölkin ja Maalahdesta kotoisin olevat herrasmiehet näyttivät aivan Rockklassiker Stagen kupeessa olevan lonkerokuppilan niin, että suomalaisen rokun festari astui taas askeleen lähemmäs täydellisyyttä. Kiitos Maalahden maestrot!

Festareiden keskiviikko on aina ollut vähän sellainen esileikki loppuviikon bakkanaaleille, mutta tänä vuonna oli otettu ensimmäistä kertaa käyttöön festivaalin toiseksi suurin lava eli Rock Stage. Illan headliner ja lavan korkkaaja oli Dave Mustainen rautakouralla johtama Megadeth.

Olen nähnyt Megadethin viimeksi ennen koronan hyökkäystä Hartwall Areenalla Helsingissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja bändin alkuperäisjäsen David Ellefson sai monoa hanuriin jopa siinä määrin, että jo soitetut tulevan levyn bassoraidat vedettiin uusiksi. Ellefsonin paikan peri James LoMenzo, joka on soittanut bändissä jo aikaisemminkin. Jopa vanha White Lion -bändikaveri Mike Tramp innostui postaamaan kuvia tapaamisestaan LoMenzon kanssa Megadeth-keikan puitteissa.

Keikan alku oli aivan unelmaa: ”Hangar 18” avausbiisinä, puolikuun alla komeat valot halkaisivat pimentynyttä Sölvesborgin iltaa, ja soitto kulki varmasti muttei suinkaan ilottomasti. Asetelma oli kieltämättä hieman hämmentävä, sillä LoMenzo oli sijoitettu keskelle vokalisti-kitaristi Dave Mustainen ja Suomessa asuvan kitaristi Kiki Loureiron pitäessä laitoja kiinni. Täytyy sanoa, että pidän huomattavasti enemmän Loureiron elävämmästä esiintymistyylistä Chris Broderickiin verrattuna. Rumpali Dirk Verbeuren on älyttömän taitava soittaja ja varsinkin ”Dystopia”-biisissä muusikko oli pidättelemätön. Pidän kovasti hänen tyylistään, vaikken ymmärräkään isot kuulokkeet päässä soittamista. Pahoitteluni, mutta minusta se näyttää hiton höntiltä, vaikka se olisikin tarpeellista. Huolimatta siitä, että LoMenzon bassokotelo oli kokenut kovia matkallaan Suomesta Ruotsiin, lunasti LoMenzo paikkansa bändissä, vaikkei tietenkään voinut konsanaan korvata Ellefsonin poissaoloa.

En tiedä, johtuiko se paikasta, jossa seisoin, mutta tuntui, että toisena tulleen kappaleen ”Threat Is Real” aikana miksaaja unohti aukaista Mustainen laulukanavan. Puheosuuden Mustaine aukaisi vasta ennen neljäntenä soitettua ”Angry Againia” kehaisten ”Sweden Rock, Sweden everything” -sanaparilla yleisöä. En muista, onko ”Angry Againia” soitettu aikaisemmin paljon livenä, mutta minusta se oli ihan kiva piristys. Loureiron kaivaessa akustista kitaraansa esille teki bändin maskotti Vic Rattlehead vierailun lavalle taskulampun kanssa. Hullulle naiselle omistettu ”Sweating Bullets” vetosi yleisöön, minulle yksi keikan huippukohdista oli mustasta magiasta kertova”The Conjuring”. Olisin tiputtanut ”Trustin” settilistalta pois, joskaan en muista nähneeni aikaisemmin Mustainen soittavan Explorer-mallin kitaralla. Kesken ”A Tout Le Monden” kitara vaihtuikin tuttuun Flying V -malliin. Sen jälkeen settilista olikin yhtä juhlaa, enkä voi valittaa, että sille kuuluivat ”Wake Up Dead”, ”Peace Sells” ja ”Holy Wars…The Punishment Due”. Muulle jengille ”Symphony Of Destruction” taisi olla se kovin juttu, mutta ei sillä ollut mitään jakoa edellä mainitun kolmikon kanssa. Tulevalta albumilta ei kuultu materiaalia, ja jopa hieman yllättäen yleisö buuasi siitä. No, se oli murheista pienin, sillä, hitto, että oli hyvä ja visuaalisesti näyttävä keikka.

Avauspäivä oli Jean Beauvoirin keikan missaamista lukuun ottamatta lähes täydellinen. Aurinko suosi, ihmiset olivat selvästi riemuissaan siitä, että jälleen oltiin kaiken kauniin äärellä, ja bändit soivat komeasti. Jopa illan bussiin nouseminen tapahtui ilman kyynärpääkikkoja, joten lähtökohdat seuraavalle päivälle olivat mitä mainioimmat.

Kuvat: Michael Lindström