Musta Aurinko loisti Hyvinkäällä – Steelfest 2019 osa 2/2
Mysticumin biitit soivat vielä korvissa ja lepoa oli hädin tuskin saatu, mutta Steelfestin toinen päivä ei hellittänyt aikatauluillaan. Lauantaina black- ja death metalia eri muodoissaan esitti peräti seitsemäntoista yhtyettä, ja päivään mahtui kaikkea odotetuista jälleennäkemisistä klassikkoalbumin juhlakeikkaan. Tämäkin päivä oli loppuunmyyty, ja kaikkiaan 40 eri maasta saapunut yleisö pääsi nauttimaan äärimmäisestä metallimusiikista koko rahan edestä. (TE)
Päivä korkattiin nuorella verellä, kun mikkeliläinen Morgal nousi sisälavalle kello yhdeltä. Yhtye julkaisi viime vuonna upean EP:n ja tekee nopeaa nousua suomalaisen black metalin kärkeen. Heidän mustassa speed metalissaan on havaittavissa niin Sarcofagon saastaisuutta kuin Iron Maidenin melodioita, ja nuorekas uho nostaa kaiken vielä kymmenenteen potenssiin. Morgalin musiikki raikasi armottomasti ja ravisteli kaiken väsymyksen pois kertaheitolla. Yhtye esiintyi marraskuussa toisessa Steelchaos-sisäfestivaalissa, jolloin Nosturin lava tuntui hieman isolta. Olikin upeaa huomata, että Steelfestin sisälava oli nyt täysin hallussa. Keikkailu on tehnyt tehtävänsä, ja yhtye on hionut ilmaisuaan entistä vahvemmaksi. Yleisöä ei tähän aikaan ollut valtavasti, mutta eipä tämä menoa haitannut. Morgal veti tyylikkään ja röyhkeän keikan, joka käynnisti toisen festaripäivän räjähdysmäisellä energialla. (TE)
Festivaalin toisena päivänä ulkolavan ohjelmiston korkkasi bändi, jonka näkemisestä olisin melkeinpä yksinään voinut pulittaa yhden päivän lippuhinnan. And Oceans on bändi, jonka livenä todistamisesta en olisi viitsinyt edes haaveilla ennen viime kesää. Vaan niinpä vain melkein vuosi sitten yhtye ilmoitti yhteisestä paluukeikasta Trollheims Grottin kanssa syksylle 2018, ja sen keikanhan minä totisesti kävin katsomassa. Tuolloin ainut pettymys oli, että materiaalia kuultiin vain yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Steelfestissä and Oceansin introna toimi ”Tears Have No Name”-kappaleesta tuttu syntikkariffi, mikä antoi toivoa asian korjaantumisesta tälle keikalle. Lopulta setti koostui kuitenkin samoista kappaleista mitä viime syksynäkin. Mitäpäs tuosta, kun kappaleet kuitenkin toimivat hyvin livenä ja yhtye oli soitannaltaan hyvässä iskussa. Soundit tosin tuntuivat kärsivän ulkoilmasta sen verran, että välillä tuuli tempoi ääntä sinne tänne. Keikka huipentui spektaakkeliin, johon perjantain krapulasta vielä toipuvat eivät ehkä olleet vielä valmiita. Muun muassa Trollheims Grottista tuttu Spellgoth nimittäin saapui lavalle kakkossolistiksi etumuksesta avoimessa mekossa esittämään kappaletta ”I wish I was Pregnant”. Pieni tuulahdus menneisyydestä, jolloin yhtye herätti pahennusta keikkalavoilla samankaltaisilla tempuilla. (OK)
Ranskankielinen Kanada oli jälleen edustettuna sisälavalla, kun quebeciläinen Délétère aloitti oman kolmevarttisensa. And Oceansin kosketinvetoisesta maalailusta palattiin jälleen black metallin perusasioiden äärelle. Salamannopeiden blast beatien ja riffisahauksen vastapainoksi toinen kitaristeista esitti välillä melodisempiakin otteita, mikä toi musiikkiin kaivattua moniulotteisuutta. Délétère ei ollut itselleni yksi festivaalin mieleenpainuvimmista orkestereista, mutta tässä vaiheessa päivää yhtyeen varsin riisuttu ulosanti ja lavashow jaksoi vielä kiinnostaa mukavasti. (OK)
Norjalainen Aeternus aloitti black metal -bändinä vuonna 1993, mutta siirtyi sittemmin kuolonmetallin pariin. Joka tapauksessa Aeternuksen keskitempoinen ja tarttuviin riffeihin nojautuva tyyli iski itseeni kuin ne kuuluisat sata salamaa. Samaa mieltä tuntui olevan myös yleisö, sillä lavan edustalla nyrkit takoivat ilmaa monin paikoin ilman eri käskyä yhtyeeltä. Kitarariffien ja rumputulituksen yhteispeli ei puuroutunut nopeimmissakaan kohdissa, ja kitaristit Ares ja Specter olivat koko näytöksen kirkkaimmat tähdet. Aeternus esitti muun muassa kappaleet ”Burning the Shroud” ja ”Raven and Blood”. (OK)
Aeternuksen jälkeen oli aika ottaa vastaan kotimainen Totalselfhatred, jonka melankolinen keikka teki minuun syvän vaikutuksen. Synkkä mutta koskettava musiikki kantaa suurta tunnelatausta niin livenä kuin levyltä kuunneltuna. Keikka tuntui oikeastaan aika tarinalliselta. Alussa kuultiin haikeita ja kauniita biisejä, ja lavaa valaisi rauhoittava sininen valo. Pian ajauduttiin kaaokseen. Tausta muuttui punaiseksi ja valkoiset valot välkkyivät aggressiivisesti, kenties viestien kärsimyksestä ja sen tuomasta viisaudesta. Pitkä ja aggressiivinen instrumentaali-osio vei syvälle sielunmaiseman konflikteihin ja ongelmakohtiin. Lopussa palattiin harmonisempaan tulkintaan ja ulkoasuun. Tunteiden vuoristorata imaisi mukaansa ja puhutteli syvällisellä tasolla. Totalselfhatred ei ainoastaan kuulostanut ja näyttänyt hyvältä, vaan jätti syvän jäljen omaan tunne- ja ajatusmaailmaani. (TE)
Grave Miasman laulaja-kitaristi muisti keikkapaikan tarkkuudella, missä ja milloin yhtye esiintyi edellisen kerran Suomessa. Nämä brittiläiset nähtiin edellisen kerran maamme kamaralla lokakuun alussa 2010 Helsingissä jo kauan sitten edesmenneellä Dante´s Highlight -klubilla. Suomalaisfanien lähes yhdeksän vuoden odotus palkittiin vihdoin viime lauantaina Steelfesteillä, kun tämä verisin kasvomaalein tälläytynyt ryhmä suolsi saatanallisia säkeitään 45 minuutin ajan villatehtaan auringonpaisteessa. Paahtavasta helteestä huolimatta Grave Miasma jaksoi soittaa settinsä hyvällä intensiteetillä samalla, kun suuri osa yleisöstä tyytyi flegmaattiseen mutta hyväksyvään tarkkailuun. (OK)
Seuraavaksi lavalle asteli todellinen black metal -legenda Norjasta, nimittäin Gaahl bändeineen. Gaahl on tehnyt pitkän uran muun muassa Gorgorothin ja God Seedin vokalistina ja julkaisee loppukuusta ensimmäisen sooloalbuminsa Gaahls Wyrd -nimen alla. Gorgorothin ”Sign of an Open Eye” täräytti keikan käyntiin ja teki selväksi, että nyt ei leikitä. Koko bändi kantoi suorastaan yliluonnollista energiaa, ja varsinkin johtohahmo pääsi loistamaan kaikessa mahdissaan. Gaahlin tulkinta oli upean monipuolista ja selkäpiitä karmivaa. Hän liikkuu saumattomasti primitiivisestä kurkkulaulua muistuttavasta tulkinnasta huutoihin, jotka ovat täynnä vihaa ja kärsimystä. Kaiken lisäksi hänellä on kaunis lauluääni. Esiintyminen huokui intohimoa ja omistautuneisuutta, ja keikka tuntui Gaahlin vetämältä messulta pelkän esiintymisen sijaan. Ilmassa oli maagista kiihkoa, joka kasvoi kasvamistaan. Bändi ja yleisö muodostivat yhden suuren kokonaisuuden. Keikka oli yksi viikonlopun parhaista, mutta jäin miettimään muutamaa asiaa. Uudet kappaleet kuulostavat todella hienoilta, mutta niiden eteerinen äänimaailma tuntui vieraalta intensiivisessä kokonaisuudessa. Sinänsä hauskaa, että Gorgorothin materiaali taas toimi livenä paremmin kuin levyltä. Mukaan mahtui myös yksi kappale Trelldomilta, Gaahlin ensimmäiseltä ja mielestäni parhaalta black metal -bändiltä, mutta se sekoitti pakkaa entisestään. Gaahls Wyrd tasapainotteli tavallaan uuden bändin ja best of -kokoelman välillä, mutta eipä tämä loppupeleissä paljoa häirinnyt. (TE)
Ulkolavalla oli seuraavaksi mahdollista todistaa black metallia niinkin tyypillisestä genren edustusmaasta, kuin Filippiineiltä. Huhtikuun lopussa uuden ”I, The Devil”-albuminsa julkaissut Deiphago-nimellä kulkeva kolmikko viihdytti yleisöään varsin suoraviivaisella black- ja death metallin sekamelskalla, joka ei ainakaan itseäni puhutellut juuri lainkaan. Väkeäkin oli vähänlaisesti ja innostuksen taso vaisu ottaen huomioon lauantai-illan, kauniin sään ja kellonajan, josta päätellen porukan olisi voinut uskoa jo alkaa olevan ihan hyvässä maistissa. Deiphago runnoi kuitenkin settinsä läpi antaumuksella ja näytti nauttivan soittamisesta, joten kiitokset heille pitkän matkan takaa saapumisesta kantamaan korteaan jo ennestään värkikkääseen Steelfestin esiintyjäkekoon. (OK)
Ukrainalainen Kroda jatkoi päivää pakanallisissa tunnelmissa. Bändiä odotti runsas ja nälkäinen yleisö, joka otti heidän folk-sävytteisen black metalinsa avosylin vastaan. Ja miksipä ei – onhan tämä erinomaista kuunneltavaa varsinkin livenä. Kroda on siitä hieno yhtye, että he taitavat yhtä hyvin seesteisen tunnelmoinnin ja nopeamman ilmaisun. Vokalisti Eisenslav piti tunnelmaa hienosti yllä, ja musiikki nousi uusiin ulottuvuuksiin. Myös muu bändi hoiti hommansa hyvin, mutta jäin välillä kaipaamaan aktiivisempaa esiintymistä. Kroda oli joka tapauksessa yksi festivaalin kohokohdista, aivan kuten edellisellä visiitillään vuonna 2016. (TE)
Norjalainen viikinkimetallin pioneeri Einherjer aloitteli settiään ulkolavalla Krodan lopetettua. Yhtye julkaisi viime vuonna hienon ”Norrøne Spor” -albumin, joten odotin keikkaa varovaisen toiveikkaana. Soitto kulki periaatteessa hyvin, mutta kokonaisuutena keikka oli hyvin ristiriitainen. ”Kill the Flamen” kaltaisia helmiä oli ilo kuunnella, mutta tuntui että bändillä ei ole harmainta aavistustakaan, minne he ovat tulleet soittamaan. Keulahahmo Grimarin välispiikit olivat kuin kliseisiä hevivitsejä, eikä huudatuksille löytynyt juuri yhtään vastakaikua. Oli heillä silti yleisöä, mutta omalta osaltani tunnelma lässähti totaalisesti. Mielestäni on tärkeää, että esiintyminen vastaa musiikin luonnetta, mutta tällä kertaa tämä ei toteutunut toivotulla tavalla. (TE)
Länsinaapuristamme kotoisin oleva Naglfar oli juuri aloittanut oman osuutensa saavuttuani ruoka- ja juomatauolta. Tämä vuonna 1992 perustettu orkesteri on julkaissut urallaan kuusi studioalbumia ja Steelfestin keikalla yhtye esittelikin kattavasti koko tuotantoaan. Tämä black- ja death metallia sekoittava poppoo on omaksunut musiikkiinsa myös melodisempia mausteita, mikä antoikin korville tarvittavaa vaihtelua ankarammalle rymistelylle. Naglfarin vajaan tunnin tyylinäytteestä itselleni parhaiten jäi mieleen ”Sheol” -albumilta nostettu ”I am Vengeance”. (OK)
Auringonpaahde ja siten myös kuumuus alkoi ulkona jo helpottaa Asphyxin aloittaessa osuuttaan. Tämä alankomaalainen death/doomjyrä perustettiin jo vuonna 1987, joten todellisista veteraaneista oli nyt kyse. Yhtyettä oli ehtinyt paikalle katsomaan kiitettävän runsas joukko yleisöä ja hyvä niin, sillä tämä porukka jos mikä ansaitsi esityksensä tulevan huomioiduksi. Musiikissaan Asphyx antoi tilaa niin tyylikkään painostaville doom-riffeille kuin nopeammallekin death-soitannalle, eikä näiden yhdistelmä missään vaiheessa tuntunut väkinäiseltä tai pakotetulta. Yleisö pui nyrkkiä hyväksyvästi tuon tuosta, ja lavalta katsottuna näkymä oli ilmeisesti sen verran komea, että rumpali Stefan Hüskens katsoi parhaaksi ikuistaa sen sopivan hetken tullen. Steelfestin bändeille tarjoamat soittoajat eivät juuri jätä encoreille sijaa, mutta Asphyx päätti sellaisellakin kuulijoitaan palkita näiden sitä niin hartaasti pyydettyä. Asphyx merkkautui omaan muistivihkooni yhdeksi festarin selkeistä voittajista. (OK)
Norjalainen Odium teki viime vuonna paluun seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen, ja nyt tästä päästiin nauttimaan Steelfestissä. Huono sisäilma olisi houkutellut ulos, mutta Odiumin introraita enteili, että nyt on luvassa jotain suurenmoista. Niin todellakin oli. Keikka oli täynnä vaaran tunnetta, ja kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Odiumin ainut täyspitkä albumi, vuonna 1988 ilmestynyt ”The Sad Realm of the Stars” maalaa maisemia kosmisesta valtakunnasta, joka sai konkreettisen merkityksen tällä keikalla. Välkkyvät valot ja taustalle heijastettu avaruus loivat vaikutelman, että Odium on tullut ulkoavaruudesta laajentamaan valtakuntaansa. Odium jäi alun perin tauolle, koska jäsenet olivat kiireisiä muiden yhtyeiden kanssa, mutta nyt ympyrä viimein sulkeutuu. Esiintyminen oli maagista ja täynnä varmuutta. Välispiikkien vähäisyys mahdollisti sen, että yhtye tuntuu yhtä epäinhimilliseltä kuin heidän musiikkinsa. Kokemus oli henkeäsalpaava, ja se olisi toiminut myös ilman näitä vähäisiä huudatuksia. (TE)
Mainos päättyy
Juuri kun ilta oli alkamassa viilentyä, tuli Vital Remains ja löi vettä kiukaalle niin, että hieman hitaammallakin taas hiki virtasi. Tämä rehtiä deathiä soittava amerikkalaispumppu oli nyt ensivierailullaan Suomessa, mutta mistään ujoista ensitreffeistä ei nyt tosiaankaan voida puhua. Hengästyttävän monia miehistönvaihdoksia läpikäynyt yhtye soitti lavalla hyvin yhteen hitsautuneena, ja mitä vokalisti Brian Werner keksi yleisöltä pytää, se hänelle myös antaumuksella suotiin. Perus käsienheiluttelujen ohella keikasta ei siis selvitty ilman lukuisia moshpittejä ja wall-of-deathia. Viimeisten hitaiden sijaan Vital Remains tarjosi ulkolavan viimeiset nopeat, sillä Mgla, vaikka loistava olikin, edusti taas seesteisempää tunnelmointia. (OK)
Steelfest alkoi pikkuhiljaa kääntyä kohti loppusuoraa, kun Nargaroth päästeli sisälavalla menemään 45 minuutin edestä saksalaista misantropiaa. Paperilla Nargaroth on yhden miehen yritys, mutta live-esityksiä varten lisähenkilöstöä on pestattu kolmen muun musikantin verran. Ulkomusiikillisesti yhtye oli varustautunut keikkaan parilla ylösalaisin kääntyneellä ristillä, joiden molempien huipuilla komeili sian pää. Nargarothin setissä parhaiten edukseen erottui dramaattinen ”Black Metal Ist Krieg”. (OK)
Pimeä ilta ja täysikuun loiste loivat täydelliset puitteet ulkolavan viimeiselle esiintyjälle. Usvan keskeltä astelivat esiin, ketkäs muutkaan, kuin puolalaisen Mgła:n miehistö. Black metal -veteraani oli selvästi odotettu esiintyjä, ja yleisöllä oli lopulta suuri rooli keikan onnistumisessa. Alkuun näytti, että lähes eleetön esiintyminen ei lisää musiikkiin mitään mainitsemisen arvoista, mutta keikan edetessä ajatukseni muuttuivat täysin. Pelkistetty näky vei huomion väkisin musiikkiin, jonka hypnoottinen toisto tempaisi mukaansa ja hävitti ainakin itseltäni ajantajun. Ilmassa oli taianomaista jännitettä, joka rakentui pitkälti yleisön varaan. Jos keikkaa ei olisi seurattu antaumuksella, tunnelma ei olisi ikinä kasvanut näin rikkaaksi. Mgła on tietysti tehnyt hienoa työtä saavuttaakseen tällaisen aseman. Miksaus heitteli välillä, mutta tunnelma ei kärsinyt pahasti. (TE)
Mgła:n utuisen ulosannin jälkeen oli aika päästää lavalle ruotsalainen Marduk, joka päätti festivaalin räjähdysmäisesti. Länsinaapurin black metal -legenda on totuttu Suomen-vieras, mutta tänään luvassa oli jotain erityistä. Yhtye esitti kokonaan ”Panzer Division Marduk” -albumin, joka on genren kiistattomia merkkiteoksia. Vuonna 1999 ilmestynyt teos määritteli yhtyeen uran monessa mielessä uudelleen ja toi kuvioihin tavaramerkiksi muodostuneen sotateeman. Albumi on luonnollisesti ollut edustettuna Mardukin keikoilla, mutta moni syvempi lohkaisu on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tällä kertaa heidän oli myös pakko esittää oma suosikkibiisini ”Christraping Black Metal”, jota jäin kaipaamaan marraskuun Steelchaos-keikalla. Aika hyvin sotakone rymistelikin. Virvelirumpu oli oudon kuuloinen, mutta albumin intensiivisyys välittyi hienosti esityksestä. Varsinkin ”Baptism By Fire”, ”Scorched Earth” ja edellä mainittu ”Christraping Black Metal” jyräsivät siihen malliin, että oksat pois. ”Panzer Division Marduk” ei juuri tempossa hellitä, mikä näkyi esiintymisessä. Se oli hillittyä varmaankin siksi, että piti keskittyä soittoon ja lauluun. Ei kuitenkaan huonossa mielessä, sillä näin tiukka paketti ei tarvitse ylimääräistä kikkailua toimiakseen.
”Fistfucking God’s Planetin” jälkeen seurasi lyhyt väliaika, jolloin taustalla soi uhkaava mutta voitokas sotamarssi. Tässä vaiheessa mietin, oliko kahteen osaan jaettu tunnin keikka sittenkään hyvä idea. Mitä jälkimmäinen setti voisi muka tehdä paremmin? Jäisivätkö nämä tuntumaan irtonaisilta kokonaisuuksilta? Uusimmalta ”Viktoria”-albumilta poimittu ”Werwolf” antoi vastauksia hyvin nopeasti. ”Panzer Division Marduk” oli harvinaista herkkua, mutta yhtyeen nykyinen tuotanto toimii aivan yhtä hyvin. Nyt oli myös tilaa aktiivisemmalle esiintymiselle. Muut kappalevalinnat toimivat sinänsä hyvin, mutta samat biisit kuullaan nykyään varmaan jokaisella keikalla. ”Wolves” on ikivihreä klassikko, mutta sen tilalla olisi voitu kuulla vaikkapa ”Sulphur Souls”. Itse olisin ainakin kuolannut hunajaa. Keikka sai tosin arvoisensa päätöksen, kun matkattiin takaisin yhtyeen alkulähteille. Ensimmäiseltä albumilta poimittu ”The Black…” oli rohkea ja erinomainen veto. ”Dark Endless” on harvalle se albumi, joka Mardukista tulee ensimmäisenä mieleen. Sota voitettiin, mutta muutama laukaus olisi voinut olla vielä tappavampi. (TE)
Mardukin myötä jälleen yksi Steelfest saatiin onnistuneesti kirjoihin ja kansiin. Tämän vuoden Steelfest myi loppuun, mitä juhlistettiin anniskelun osalta parin tunnin happy hourilla. Ajankohta vain osui sen verran varhain lauantaille, että suuri osa festarikansasta ei sinne löytänyt paikalle. Joka tapauksessa tämänvuotinen Steelfest jatkoi edellisvuosien onnistumisten perinnettä ja pisti joiltain osin vielä paremmaksi. Molemmat toimittajat muun muassa panivat hyväksyvästi merkille molempien lavojen kylkiin pystytetyt screenit, jotka lisäsivät keikkojen tuotantoarvoa ja mahdollistivat niiden seuraamisen hieman etäämmältäkin. Festarialue oli myös kyllästetty teemaan sopivilla myyntikojuilla, joista saattoi ostaa paitoja, levyjä, kangasmerkkejä, juomasarvia, koruja, ynnä muuta tuikitarpeellista.
Vaan ei niin hyvää, etteikö jotain huonoakin. Toimittajakollegan laukku nimittäin oltiin epähuomiossa ripustettu samaan naulakkoon ja saman numerolapun alle jonkun toisen sattumanvaraisen festarikävijän kanssa, jonka mukaan se olisi näin huonommalla tuurilla saattanut lähteä. Festivaalipäivien avausbändien soittopaikat voisi myös tiedottaa paremmin. Perjantaina kinkerit alkoivat ulkolavalla, mistä päätellen suuntasin aluksi sinne myös lauantaina vain tajutakseni onneksi ajoissa, että tänään aloitetaankin sisätiloissa. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Steelfest puolusti jälleen paikkaansa loistavana pelinavaajana isompien ja valtavirtaisempien festivaalien kyllästämälle kesälle. (OK)
Teksti: Ossi Kumpula & Teemu Esko
Kuvat: Sanna Lehtonen