Nummirock festivaaliraportti ¾ – Perjantain auringossa tarjoiltiin sekä suomalaista kansanperimää, että sielun syvyyksiin porautuvia kokemuksia
Aamun sarastaessa kävi ilmi, että päivästä ei ainakaan edellistä kylmempi tulisi. Aurinko helli aamusta lähtien ja mustan auton takapenkillä nukkuessa lämpö alkoi käydä sietämättömäksi. Nummirockissa on onneksi bändien ohella otettu huomioon leireilijöiden tarpeita ja koska en pystynyt kuljettamaan sen enempää ruokaa, kuin siihen soveltuvia tekolaitteitakaan mukana, niin päädyin Relaamo-nimiseen paikkaan, josta sai ostettua sekä aamupalan, että ladattua puhelinta. Festivaalioloissa molemmat äärimmäisen tärkeitä juttuja, eikä koskaan voi väheksyä puuron, kananmunan ja mehun merkitystä. Hyvässä seurassa nautitun ravinnon jälkeen oli hyvä siirtyä Inferno-lavalle katsomaan ensimmäistä bändiä.
Perjantain ensimmäinen akti Stoned Statues on useita Emma-ehdokkuuksiakin kahminut yhtye ja vaikka nimi on tuttu, niin tiemme kohtasivat ensimmäistä kertaa elävissä olosuhteissa. Energiaa bändistä ei puuttunut ja siinä mielessä päivän avaus oli sopivan räväkkä. Triona temponut ryhmä oli lavalla kuin kotonaan ja vaikka laulaja-basisti Jenna Kosusen laulutyyli varmasti jakaa mielipiteitä, niin kylmäksi se ei jätä ketään. Muutenkin siivet selässä esiintynyt Kosunen kerää muita soittajia väheksymättä karismallaan katseet, vaikka kovasti pidinkin myös rumpalin svengistä, sekä kitaristin raivokkaasta otteesta. Jostain syystä olen myös aina viehtynyt siihen, että Telecasterin kanssa rouhitaan jykevämpää rokkia. Huolimatta siitä, että Stoned Statues ei ehkä ole oma tuoppini, niin yhtyettä täytyy kyllä kunnioittaa vetävästä esiintymisestä, sekä kyllä biiseissä on koukkuja, tarttuvuutta, menoa ja meininkiä, eli kyllä bändi toimii loistavasti.
Tämän vuoden ilmaiset maskeerauspalvelut olivat suuressa suosiossa. Maskeerajat Sari ja Marjo kertoivat Kaaoszinelle, että meikkasivat yleisöä kaikkina päivinä yli 6 tuntia putkeen. Heidän käsissään loihdittiin corpsepainteja hassunhauskasta tyylistä, aina haudanvakavaan black metal -totisuuteenkin asti.
On kulunut miltei kahdeksan vuotta siitä, kun kulttimaineeseen noussut pakanametalliyhtye Moonsorrow nähtiin Nummirockissa. Harvoin keikkaileva yhtye kertoi Infernolle vuonna 2023 ettei yhtyettä nähdä Jyväskylän ja Helsingin erikoiskeikkojen jälkeen enää klubilavoilla, ennen kuin uusi levy julkaistaan. Moonsorrowin viimeisin julkaisu “Jumalten Aika” julkaistiin 10 vuotta sitten, josta lähtien yleisö on saanut kuumeisesti odotella uutta levyä. Tämän Nummirockin keikka on myös vuoden ainoa Suomen keikka.
Yleisöä oli päälavalla odottamassa sankoin joukoin, kun yhtye aloitti eeppisellä ja erittäin hyvin introksi sopivalla “Raunioilla”-kappaleella. Sen alkusävelissä kuului haikeus, joka maalasi suomalaista juhannusmaisemaa kuin muistaen vuosisatoja aiemmin täällä eläneen esiäitiemme kansan. Kansantaru- ja pakanametallilla on väkevä voima saada ihminen tuntemaan herkkiä tunteita, sekä raudanlujaa ylpeyttä samanaikaisesti. Moonsorrow kuvastaa suomalaisen kansan sisintä kansanperimää, johon kuuluu muukin kuin tunteilu ja haikailu järvien äärelle. Laulaja-basisti Ville Sorvali spiikkasi seuraavan kappaleen sanoin:
“Sävelsin tämän kappaleen, kun olin nuori ja halusimme rahaa.”
Railakkaasti soiva “Kylän päässä” sai yleisön villiin hurmokseen. Vielä tässä Nummessa ei oltu nähtykään koko kansaa tanssittavaa hevimpää folkkimusaa. Jos joku nyt kysyy “entäs Vermilia?“, vastaan siihen, että Vermilia on enemmän huojumis- tai moshausmusiikkia, ei niinkään railakasta tanssifolkkia.
Vaikka vanhat biisit edelleen iskevät, monet varmasti miettivät uutta levyä haikaillen.
“Haluan nähdä kun päänne lähtevät kuvainnollisesti irti!” Näin kuultiin ennen “Suden Tunti” -kappaletta, jonka jälkeen “Sankaritarina” sai kaikki mukaan yhteislauluun. Oli miellyttävää todistaa Moonsorrow lämpimässä juhannussäässä ystävien ympäröimänä. Soutupitinkin pystyi yleisön seasta bongaamaan. Tämä oli Nummirockilta oikea napakymppivalinta.
Wacken Metal Battlen Suomen finaali käytiin myös Nummirockissa ja panoksena oli paikka Wacken festivaaleille varsinaiseen pääfinaaliin.
Kaaos Klubilla Eartheria pamautti varsin mielenkiintoisen setin kehiin. Porilainen yhtye ammensi musiikkiinsa niin örinää, blastbeateja, kuin erilaisia suvantokohtiakin. Huomioitavana lisänä perinteiseen soitinrepertuaariin oli saksofoni, joka alkuaan tuntui hyvin oudolta, mutta mitä enemmän biisejä kuunteli, niin sen luontevammaksi sen mukana olo muuttui. Saksofonia käytettiin taitavasti ja hyvällä maulla, jolloin se täydensi biisejä hienosti, eikä tuntunut lainkaan päälle liimatulta. Omaperäinen ja kunnioitettava ratkaisu. Viimeisenä soitetun ”Arrival”-biisin jälkeen olo oli vähintäänkin innostunut, kun alkuhämmennyksestä oli selvitty. Suuret pisteet Poriin!
Chilestä asti saapunut proge-death metal -yhtye Decessus nousi kansainväliseen maineeseen, kun vokalisti Ignacia Fernández voitti Miss World Chile kilpailun vuonna 2025. Nummirockin esitys alkoi droonimaisella introlla, joka räjähti siitä maailmanlopunmaiseen musiikkiin. Progekikkailu death metallin tuhdin soundin kanssa piti keikan mielenkiintoisena ja Fernándezin hyvin tasainen, sekä vahva fry scream -huutoa hyödyntävä laulutyyli dominoi rantalavaa. Oli kuitenkin ikävää nähdä kuinka laihasti yleisöä oli paikalla. Lienee vielä Nummirockin yleisöllä parantamisen varaa. Rouhea kitarasoundi oli omiin korviini keikan lempparijuttuja, kuten myös puolessa välissä kuultu hieman doomahtava, raskaampaan progeen nojaava instrumentaaliosio.
Noiduin oli vallan pysäyttävä kokemus. Siihen ei oikeastaan päde mitkään perinteisen rock-konsertin kriteerit tai lainalaisuudet, sillä heidän esityksensä oli enemmänkin kuin shamanistinen rituaali. Itse en tunnistanut sisällöstä niinkään biisejä, vaan mukanaan vieviä tunnetiloja, joissa kuuntelija voi päästä transsin kaltaisiin tunnelmiin. Mukana oli niin mies- kuin naislaulua ja ne toimivat kokonaisuudessa kuin yhtenä instrumenttina patarumpujen, sellon yms. joukossa. Kokonaisuuden täydensi tietysti yhtyeen ulkoinen olemus, joka kulki käsi kädessä musiikillisen annin kanssa. Kuten sanoin, niin pysäyttävä kokemus ja tällä esityksellä Noiduin lunasti itselleen paikan Wacken Open Air festivaaleille.
Fiilis tarttuu väkisinkin – Stam1na
Ai että. Stam1na. Ja Stam1nan kesäkiertueen ensimmäinen keikka. Yleisösuosikkina paikkansa historiaan juurruttanut yhtye julkaisi keväällä uuden albumin nimeltä “Apnea”. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että nyt todella odotan Stam1nan keikkaa. Suomessa välillä turhankin ahkerasti keikkaileva kokoonpano tuntui aina löytyvän festareilta jos toisiltakin, mikä ei sinänsä haittaa, mutta ei heistä myöskään osannut olla innostunut enää pitkään aikaan.
Stam1na osaa kuitenkin tuoda yleisön paikalle ja näin he tekivät nytkin. Yhtye aloitti keikan hauskalla introlla, josta annan ison plussan. Eihän sitä voi kieltää, kun porukka on innoissaan jostain, niin silloin he sitten todella ovat innoissaan. Fiilis tarttuu väkisinkin. Kuultiin muun muassa “Enkelinmurskain”-kappale, ja settilista painottui Nummirockissa vanhempaan tuotantoon, mikä oli henkilökohtainen suuri pettymys, mutta ilmeisesti yleisölle mieleinen valinta. Olisin kovin mielelläni kuunnellut vaikka koko “Apnea”-albumin livenä läpi.
Huumoria ei keikalta puuttunut, sillä jossain kohtaa kuultiin “housut pois, housut pois, housut pois!” huutoa, joka tarttui vitsinä sitten festivaalin juontajien välispiikkeihinkin. Myös yllätyksenä bändille, yleisö laitettiin laulamaan “Paljon Onnea Vaan” sekä 40-vuotiaalle Nummirockille, että 30-vuotiaalle Stam1nalle.
Lempparini kaikista oli “Käärmennyrkki”-kappale, joka viettelevästi vei mukanaan. Tämä uusi Stam1na tuntuu niin, niin raikkaalta. Käärmeen tavoin se uudistaa nahkansa, eikä olekaan siis ihme, että “Apnea”-levyllä on paljon matelijaviittauksia aina kansikuvasta lähtien. Stam1na on ehdoton suomalainen menestysresepti, vaikkei välttämättä se parhain vientituote.
Immortal Disfigurement joutui lentosähläysten ynnä tavaroiden hukkaan joutumisen uhriksi, joten heidän oli loppukädessä peruutettava koko esiintyminen. Tämä satoi hieman Kaunis Kuolematon -yhtyeen laariin, sillä peruutuksen ansiosta he saivat hieman pidemmän soittoajan. Yhtyeen monitahoiset biisit soivat rujon kauniina ja kuten kitaristi-laulaja Mikko Heikkilä sanoi, niin ei kauniimpaa miljöötä kuin soittaa järven ylle laskevan auringon kera juhannusyönä. Yhtye oli meet & greetissä luvannut tehdä keikalla parhaansa ja uskon, että jos yleisöstä löytyi bändiä tuntemattomia kuulijoita, niin heidät kyllä voitettiin puolelle. Itselle parhaiten jäi mieleen ”Merta”-biisi ja örinä ärinän, sekä puhtaan laulun symbioosi toimi hienosti. Yhtye ei myöskään murjotellut lavalla, vaan kommunikaatio yleisön kanssa toimi ”kuka on ensimmäistä kertaa Nummirockissa” -kyselyistä aina örinöistä vastaavan vokalistin Ollin syntymäpäivälauluihin asti. Tosin oli vähän epäselvää, että mikä päivä ne synttärit ovat, mutta eihän se nyt ole niin justiinsa. Yleisö lauloi mukana ja tunnelma oli kaikin puolin jylhä ja juhannuksellinen.
Siitä olikin riennettävä jälleen Kaaos Klubille katsomaan kunnon death metal -murskajaisia, kun Turun seudulta tuleva Sepulchral Curse pisti kunnolla lanaten. Avausbiisistä lähtien meno oli huikeaa eikä se laantunut, joskin vokalisti Kari Kankaanpään leppoinen olemus ja jutustelu loivat hyvää kontrastia hänen syvään murinaansa. Uusimmalta ”Crimson Moon Evocations” -levyltä kuultiin ainakin ”Currents Of Chaos”, The Locust Scar”, sekä keikan päättänyt ja Kankaanpään vaimolle omistettu ”House Of The Black Moon”. Hienoa, että death metal -multakurkku voi olla myös omalla tavallaan herkkä, joten siitä erityispisteet! Tarjolla oli wall of deathia ja lavalla jallupullo kiersi, joten perusasiat olivat kunnossa ja death metal soi.
Nummirock ei nuku! Illan päättivät Black Veil Brides ja Pikakassa
Päälavan pääesiintyjänä oli Yhdysvalloista reilu kuukausi sitten uuden ”Vindicate”-levyn julkaissut Black Veil Brides, joka on tunnettu metallin ja goottimeiningin hybridistä. Uskollisimmat diggarit olivatkin valloittaneet eturivit jo hyvissä ajoin ja vaikka yhtye alkuaan tuntui ehkä oudolta valinnalta Nummirockin pääpaikalle, niin hyvinhän se istui kaikkien muidenkin joukkoon. Ei niin yllättäen mustiin pukeutunut bändi saapui lavalle avausbiisin ”Knives & Pens” myötä.
Vokalisti Andy Biersack esiintyi hillityn tyylikkäästi käyskennellen pitkin lavaa, vaihdellen ääntä puhtaasta varsin räyhäkkääseen ulosantiin. Sen sijaan kitaristi Jinxx ja Jake Pitts ravasivat taustalaulujen lomassa pitkin lavaa kuin energiapiikit persauksiin saaneina. Livenä yhtye oli ehkä yllättäen raskaampi kuin levyllä, ja melodisuudesta huolimatta kitarasoundit löivät kyllä kivasti päähän. Biisejä tuli tasaisesti koko uralta uusimman levyn napatessa leijonanosan kakusta viidellä biisillään. Yleisö tuntui innolla ottavan kaikki biisit vastaan ja Biersack oli välispiikeissään amerikkalaiseen tapaan varsin kohtelias. Hän saattoi mainita jopa lähes kymmenen kertaa, että kuinka kivaa oli olla juuri Nummirockissa ja muisti yhtä useasti kiittää mahdollisuudesta soittaa musiikkiaan juuri Nummirockin yleisölle.
Muutenkin hän kommunikoi yleisön kanssa avoimesti muun muassa edessä olevien katsojien kylteistä, itsestään screenillä ja tiedustellen, että miksi osa oli suljettu aidan taakse. Ennen ”Hallelujah” biisiä kuultuun ”housut pois” -kehotukseen hän ei suostunut, mutta kehotti muita menemään riisuutuen uimaan kertoen samalla, että basisti oli kylläkin nähnyt jo tarpeeksi kikkeleitä tällä reissulla.
Bändissä soittanut sijaisrumpali mätti antaumuksella, eikä bändin kone muutenkaan hyytynyt missään vaiheessa. Yleisön jaksamista bändi kyllä ihmetteli ja ehkä he olivat hämmentyneitä ympäristöstä, mutta ”Legacy” biisin selittivät kuitenkin kertovan puun alla sekstaamisesta. ”Faithless” biisi oli kiva poikkeus Biersackin leppoisuuden ohella kaiken yleisen uhoamisen joukossa, mihin he eivät siis syyllistyneet, mutta noin yleisellä tasolla. Encoreina soitettujen ”Fallen Angels” ja ”In The End” biisien jälkeen tuskin kukaan oli keikkaan pettynyt. Yhtye ei ulkoisesti ollut enää niin räväkän näköinen kuin aikoinaan, mutta ehkä kahdessakymmenessä vuodessa jonkinlaista kasvuakin sallitaan.
Sitten silmieni edessä vaelsikin tasainen virta kohti rantaa ja Inferno-lavaa, sillä illan oli päättämässä hyvinkin harvakseltaan keikkaileva Pikakassa. Edellisenä vuonna joka kerta kun heräsin auton penkiltä, niin pihalta kuului kaiuttimista hiton lujaa Pikakassa ja ”Nyt Mä Kyl Tapan Itteni”. Pystyin eläytymään tunnelmaan silloin, mutta pystyin eläytymään myös nyt, sillä keikka oli aivan hiton kova! Juontajat halusivat nähdä paljaita perseitä ja kyllä niitä ainakin minun läheisyydessä tuntui välittömästi vilkkuvan. Duona vetävä vokalisti MC Respektor ja kitaristi Spider ottivat oitis löysät pois, vaikka jälkimmäinen taistelikin kitarakamojen toimivuuden kanssa, ensin mainitun lähinnä vinoillessa vieressä. Koska orkesteriin ei muita kuulu, niin lavaa täytettiin niin sanotulla baarilla ja ryyppypöydällä, jonka ympärillä oli jengiä dokaamassa ja kyllähän he muun muassa Buutsimuna-nimistä herraa myöten osallistuivat myös esitykseenkin.
Respektor oli mitä mainioin seuramies ja esiintyjä, pitäen tunnelmaa jatkuvasti yllä muistuttamalla muun muassa, että ”Nummirock ei nuku”! Laulut hoidettiin polviasennossa, mutta muuten mies oli jatkuvassa kontaktissa yleisön kanssa ja kuulimme tarinoita muun muassa Lohjasta, sukulaisista (joille kannattaa soittaa ja haistattaa vittua) ja dokaamisesta. Yleisö eli lujaa mukana, sillä pitti räjähti heti pyörimään, kun biisi vain alkoi ja sanojakin osattiin kiitettävästi. Omien havaintojeni mukaan Pikakassa veti suurimman yleisön Inferno-lavan ääreen mitä ehdin muutaman päivän aikana nähdä. ”Raketilla Vittuun”, ”Mitä Kello Nyt On?”, ”Nyt Mä Kyl Tapan Itteni”, ”Suihkussa On Mukavaa” ja niin edelleen, eli keikka oli pelkkää hittiputkea, mutta välillä pidettiin huikkataukoa ja gregoriaanista kuorolaulutaukoa, joista jälkimmäinen oli kyllä hieno, sekä dramaattinen. Pikakassa on tapaus, joka täytyy itse kokea ja tällä kertaa puitteet olivat mitä parhaimmat upealle show’lle. Pikakassa ei ole vain musiikkikeikka, vaan siinä yhdistyvät musiikin lisäksi teatteri ja stand up, sillä se on kaikin puolin sielun syvyyksiin porautuva kokemus!
Olihan huikea päivä kaikkinensa ja Pikakassan jälkeen yötön yö kutsui pientä juhlijaansa jälleen hetkeksi oikaisemaan itseään auton takapenkille. Kyllä täytyy antaa suuri kunnioitus ihmisille, jotka jaksavat juhlia koko viikon läpi!
Teksti: Selma Savolainen ja Nikki Jääsalmi
Kaaoszine raportoi Nummirockin jokaisen festivaalipäivän. Voit lukea keskiviikon ja torstain festariraportit tästä:
Katso koko Nummirock – perjantain galleria täältä:
