Nummirock festivaaliraportti 4/4 – Lauantaina nostettiin nyrkkiä ilmaan, humpattiin ja ilotulitettiin
Aurinko jatkoi loistamistaan, mutta onneksi tuuli saapui kaveriksi viilentämään paahdetta. Täytyykin muistaa kiittää alueen vesipisteiden hoidosta, sillä niistä todella tuli kylmää vettä, joka oli enemmän kuin tarpeen. Huolimatta siitä, että itsellä alkoi painaa väsymys, sykki alue edelleen elämää täysin rinnoin. Autossa epäinhimillisissä asennoissa nukkuminen sai varsinkin selän jämäkkään jumiin — ja muistin rockjoogan Kaaos Klubilla. Ajattelin, ettei siellä ole ketään, mutta jälleen kerran osasin olla elämässäni täysin väärässä. Täysi teltta venytteli ja voimisteli Nyrkkitappelun tahtiin ohjaajan antaessa lavalta neuvoja. Niin paljon teki mieli mennä mukaan, mutta yksinäisen keski-ikäisen miehen ujous iski, enkä kehdannut mennä nolaamaan itseäni, vaikkei siitä tuskin kukaan muu olisi välittänyt kuin minä itse.
Ensimmäisenä varsinaisena artistina esiintyi Kalevauva.fi, ja duo kiinnosti minua suuresti, sillä olin lukenut sen nappaavan sanoitukset netin keskustelupalstoilta. Itsekin niillä joskus vierailleena ymmärrän niiden olevan varsin autenttista lähdemateriaalia. Bändi kyselikin keikalla, mahtaako sen tekstin tekijöitä olla yleisössä… Kukaan ei ainakaan välittömästi myöntänyt olevansa tekstien takana, mutta olihan bändin biisit oikeasti hauskoja. ”Vantaalaiset wannabehipsterit” kuten bändi itsensä esitteli taisi itsekin olla aidosti yllättynyt saamastaan vastaanotosta raskaan musiikin festivaaleilla. Teltta oli täynnä jengiä, ja kaikilla tuntui olevan mukavaa. Bändin omien sanojen mukaan sen vakavin kappale ”Tosissaan, Etupylly” aiheutti hyvää keskustelua artistien toimesta, mutta niin tekivät myös ”Lomalle Lompsis”, ”Sohva Haisee Perseeltä”, ”Sinappitutut” ja ”Panohanskat”. Viimeksi mainittuun kappaleeseen laitettiin päälle rekvisiittaa eli Kasvihuoneilmiöstä ostetut asianmukaiset hanskat.
Miesten saunaillasta kertova ”Mieheni Kertoi Telakoituneensa Saunaillassa” -biisi kirvoitti yleisöstäkin ”vittu mikä biisi” -huudon. ”Tinder – Horror Story” -biisi sai koko teltan tekstinsä mukaan nostamaan kädet ylös ja näyttämään kuuluisaa hevimerkkiä. Viimeistään ”Oispa Nummi” ja Hesarin kuulemma vuoden idioottimaisimmaksi kappaleeksi valitsema ”Juhannussimaa” sai yleisön estot vapautumaan, ja hyväntuulinen esitys keräsi jengiä aina teltan ulkopuolelle asti, joten en varmaan ollut ainoa keikasta iloisesti yllättynyt. ”Luulimme, että olette mörköjä, mutta olette hienoja”, totesi bändi yleisöstään.
Seuraavana Inferno-lavalla olikin luvassa oikeaa historian siipien havinaa, sillä Boycott oli esiintyjänä jo ensimmäisessä Nummirockissa vuonna 1987. Laulaja Tommi Läntinen muistelikin bändin olleen kaikkiaan neljä kertaa Nummirockin lauteilla. 1990-luvun alkupuolella lopettanut yhtye on sittemmin tehnyt satunnaisia paluukeikkoja, ja vuonna 2017 siltä ilmestyi uutta materiaalia sisältänyt levy. Tuolta levyltä ei kuitenkaan kuultu Nummirockissa yhtään kappaletta, vaan materiaali keskittyi neljään ensimmäiseen levyyn. Bändi on tietysti muuttunut noista alkuaikojen vuosista, mutta erittäin hienosti soi tämäkin versio. Luonnollisesti ihan samaa villiä tulikukko-meininkiä kuin aikoinaan ei ollut, mutta ikääntyminen oli tehty tyylikkäästi, ja Läntisen ääni sekä koko mies oli hienossa kunnossa.
”Red”-albumilta peräisin oleva ”Walls Come Down (CET)” aloitti keikan, ja ”Crazy ’bout Music” jatkoi sitä loistavasti. Kaunis ”Eyes Of Blue” toi esiin, että alkuaikoina isossa roolissa olleet torvet puuttuivat, mutta kokonaisuuteen se ei loppujen lopuksi vaikuttanut millään tavalla. Koskettimet paikkasivat hienosti, ja bändi soi kaiken kaikkiaan hyvin täyteläisen kuuloisesti. Keikan pysäyttävimpiä hetkiä koettiin, kun Läntinen omisti ”Crystal”-biisin edesmenneelle kasvukumppanilleen, rakkaalle ystävälle ja Boycottin kanssamuusikolle Hombre Lampiselle, jonka kuolemasta tuli hiljattain kuluneeksi kymmenen vuotta. Läntinen ikään kuin ajan kulumiseen liittyen huomioi, että yleisössä oli ystäviä ja tuttuja vuosikymmenten ajalta.
Minulle yhtyeen kolmas albumi ”Lightning Strikes Back” on noussut vuosien saatossa suureen arvoon, ja oli hienoa, että siltäkin levyltä kuultiin ”Sha La La” -biisi höystettynä tarinalla siitä, miten Läntinen kirjoitti tekstin Yhdysvalloissa Tyynen valtameren kupeessa yhtyeen ollessa siellä levynteossa. ”Cool Cool Woman” ja ”I Want My Money Back” jatkoivat komeaa kulkua, ja pieni hiljentyminen hienon ”Walk Right On” -biisin äärellä johti The Knack -yhtyeen ”My Sharona” -coverin kautta tarttuvan kertosäkeen omaavaan ”The Edge (Heavy Cargo)” -biisiin. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin alkuaikojen ja viime vuosina uutta nostetta saanut iso hitti ”Gotta Rock”, joka kajahti komeasti aurinkoiseen iltapäivään.
Encorena kuultiin Läntisen soolouralta tuttu ”Via Dolorosa”, joka on hevipiireissäkin nauttinut ainakin camp-suosiota. Nyt ei ollut kyse campista, sillä biisi upposi kuin kossu juhannuskansaan. Yleisö tanssi, lauloi voimakkaasti mukana ja itse asiassa vasta nyt, livenä, ymmärsin, miten tanakka hard rock -sävellys biisi onkaan kaikkine sing along -osineen. Biisin soittaminen ei ollut ollenkaan niin raju ratkaisu kuin ensin saattaisi ajatella, vaan se toimi itse asiassa pirun hyvin! Boycottin repertuaariin kuuluu niin paljon hienoa biisejä, että niiden äärellä olisi vierähtänyt tunti jos toinenkin. Huolimatta siitä, että puhuin historian siipien havisemisesta, ovat Boycott ja sen biisit edelleen täysin relevanttia rockia. Hyvä musiikki ei kulu aikojen saatossa, eikä mene koskaan pois ajasta.
Humppaa taikka kuole ja nosta nyrkkis ilmaan!
Päälavalla soittanut Eläkeläiset on aina takuuvarma viihdyttäjä, ja yhtyeestä liikkuu monenlaisia tarinoita suurimman osan ollessa todennäköisesti totta. Humppa-nimiliitteellä varustettuja biisejä oli vaikka millä mitalla, ja vaikkei yhtye ole enää yhtä anarkistinen ja sekopäinen kuin aikoinaan, ei siitä kuitenkaan saa salonkikelpoista. ”Voitko olla ykäämättä sitä viinaa” oli soittokaverin kaino pyyntö kanssasoittajalle, ja alkoholia sai kuulemma juoda, jos ikä riittää. Yhtye myös huomioi, ettei yhdellä henkilöllä yleisössä riittänyt ikä.
Yhtye oli lisännyt rivistöönsä yhden jäsenen sitten viime näkemän, mutta se ei menoa laskenut, ja varsinkin Onni Varis kävi useamman kerran lavan etuosassa laittamassa jalalla koreasti. Myös yleisöllä oli reipas meininki, ja sen joukossa kiersi ihan oma humppapitti. Eläkeläiset ei jaksa viihdyttää minua enää kauan levyltä, mutta livenä se on edelleen täysin iskukykyinen ryhmä. Minulle toi suurta hupia tunnistaa biisien alkuperäisiä sävellyksiä, ja esimerkiksi Ghost toimi hyvin humppana. Eläkeläisten aikaan osui pakollinen ruokatauko, mutta on sitä huonompienkin biisien kuin ”Humppalaki” aikana syöty.
Ruokailu on Nummirockissa sikäli miellyttävää, ettei kojuja ja vaihtoehtoja ole loputtomiin, vaan sieltä löytyy kaikki tarpeellinen. Relaamosta sai sekä paninien että aamupalan lisäksi myös ehtaa kotiruokaa, jos pizzat, hampurilaiset tai eksoottisemmat ruuat eivät maistuneet. Jonot pysyivät kohtuullisena ja nälkä pois.
Saa Kiljua on bändi, joka on tullut usein vastaan Facebookissa. Sen houkutteleva nimi on luonut kiinnostusta bändiä kohtaan, eikä Nummirockissa soitettu keikka ainakaan vähentänyt tuota mielenkiintoa millään lailla, päinvastoin. Olin jotenkin mieltänyt bändin hyvinkin popmaiseksi ja melodiseksi punkiksi, mutta popmaisuus oli yhtyeestä livenä kaukana, vaikka melodioita löytyi. Bändi svengasi hyvin, ja musiikissa oli sellainen raskaampi kosketus, vaikkei se sinällään ollutkaan raskasta musiikkia. Bändissä oli huikeasti energiaa, ja laulaja Tiina Vaattovaara piti meininkiä yllä kitaristi Jyrki Niemelän rastojen heiluessa. Biiseissä oli tarttuvuutta ja mieleen jäivät heti ”Voitko Olla Hiljaa?” ja ”Isi Musta Tulee Isona Punkkari”. Myös täti-ihmisille omistettiin oma biisi ”Täti” ja samalla käskettiin, että ”Lapset Hiljaa”. Miellyttävä on sana, jota harvemmin tulee käytettyä punkin yhteydessä, mutta se oli tunne, joka keikasta jäi. Toivottavasti näemme jälleen!
Nyt kun punkjuna oli saatu raiteille, oli helppo antaa vain mennä. Seuraavana oli nimittäin Inferno-lavalla Nyrkkitappelu, jonka uusin albumi ”Nyrkkitappelu.Nyt!” nousi ilmestyessään fyysisten levyjen listalle top-3:een, ja sen kevään kiertue oli täynnä loppuunmyytyjä keikkoja. Juontaja Vähähyyppä kyseli, onko kenelläkään ollut jäätävää darraa ja vihjaili, että Nyrkkitappelun basistille Jee Jee Lavoselle olisi saattanut käydä niin, että hän on niin sanotusti antanut ylen. Kyseenalaistin sen kieltämättä keikan aikan, sillä sen verran riehakkaasti hän esiintyi kuten myös koko bändi.
Nyrkkitappelu on erittäin hyvän tuulen bändi, ja vaikka sen olemus sisältää aggressiota, on se hyvää aggressiota eikä kiukkuista tai tuhoavaa. ”Tästä Se Lähtee” oli avausbiisi, ja niinhän se totta vie lähti. Tanssit olivat oitis pystyssä niin bändillä kuin yleisöllä, ja settilista oli yhtä mukanalaulua: ”Kolme Tölkkiä Lidlin Kassissa”, Laiffi Vetää Mua Feissiin” ja ”Antaa Tulla Vaan” olivat yhtä rockin ilotulitusta, tanssia ja hyvää meininkiä. Koko bändi oli rumpali Luca Di Giovannia myöten lauteilla meiningeissä mukana, ja oli helppo todeta, että vokalisti Hepe on eittämättä tällä hetkellä maan kovimpia keulakuvia, joka koko bändin lailla laittaa kaikkensa peliin. Hänen vaatetus väheni samassa tahdissa kuin setti eteni, ja hänen päällään ollut puku katosi kappale kerrallaan.
Mainos päättyy
Yleisö pääsi myös osallistumaan biisien nimien lausumiseen, sillä ”Mun Pizza Mun Täyteet” esiteltiin yleisön kanssa yhteisvoimin, ja ”Taksilla Pittiin” -biisiä varten Hepe laskeutui yleisön joukkoon tekemään biisin kokoista tilaa. Olihan se hiton näyttävää, kun maestro seisoo yleisön keskellä, ja yleisö on kuin pyörremyrsky hänen ympärillään. ”Raamatullista, mustaa raamatullista”, tuumasi Hepe ennen ”Kävelevä Viikonloppu” -biisiä. ”Poliisiautossa”-kappaleen aikana oli hyvät yhteiskuorot, joten ääntä riitti joka suunnassa. ”Nyrkkitappelu Parkkipaikalla” ja ”Nosta Sun Nyrkkis Ilmaan” päättivät varsinaisen riehakkaan setin.
Encoreissa kuultiin ”Tekis Mieli Ryöstää Siwa”, jonka aikana kitaristi Pöllänen soitti biisin joukkoon pätkän legendaarista ”Pipeline”-biisiä, ja se kuulosti hiton hyvältä. Muutenkin pidän älyttömästi Pölläsen rennon letkeästä mutta silti tiukasta soitosta. Mainittava on myös tiukka ja väsymätön rytmiryhmä; Lucan rummut ovat kaikessa minimalistisuudessaan näyttävät. ”Vitosen Strechit” päätti riehakkaan keikan, jonka jälkeen kundit jäivät vielä hengailemaan yleisön kanssa. Jos dokaisin, olisi keikka ollut mitä parasta musiikkia sille, sillä meinasin tulla muutenkin humalaan jo pelkästä meiningistä. Nyrkkitappelu on ehdottomasti yksin tämän hetken kovimpia livebändejä.
Jos alkupäivä oli ollut yhtä iloa, energiaa ja juhlimisen riemua, oli draamankaari kääntyvä seuraavan esiintyjän myötä, sillä päälavan otti haltuun liki kymmenen vuoden tauon jälkeen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Huolimatta siitä, että sen musiikki ja esiintyminen oli nautinnollista seurattavaa, oli sanoma ja tunnelma raskaamman puoleinen kuin päivän aikaisemmilla artisteilla.
”Rajaton Rakkaus” -klassikolla alkanut keikka oli heti alusta tuhtia asiaa niin sanoilta kuin musiikilta. Kolmen kitaran valli on aina komeaa kuultavaa, ja sitä kevensi Rautiaisen leppoisa olemus ja mainiot välispiikit. Basisti Nils Ursin jaksoi nostattaa tunnelmaa örähdyksillään ja myllyttää yleisöä mukaan meininkiin. Biisien aikana meno oli välillä niin synkkää, että kitaristi Jari Huttusen vaalea parta tuntui olevan lavan ainoa valopilkku. ”Kova Maa” soi seuraavana, ja vieressäni ollut herra eläytyi kertosäkeeseen niin isolla tunteella, ettei jäänyt yhtään epäselväksi, onko kova maa hänen kotimaansa.
Viimeisimmältä levyltä ”Tuomiojärvi” kuultiin seuraavana ”Idänjuna”, jonka taustoista Rautiainen maalasi kylmän kuvan matkasta itärajalle. Sitten otettiin jälleen askeleita taaksepäin, kun kehiin kajahti ”Itku Pitkästä Ilosta” sekä oma suosikkini ”Venäjän Orvot”, jonka aikana Rautiainen kysyi, että ”yksi asia on tehty jo kauan, haluatteko nähdä?” Niin nousivat kaikki kielisoittimet siistissä rivissä kohti taivasta kuin MC5:lla aikoinaan.
Kitaristi Jarkko Petosalmi oli siirtynyt juhannusviikolla ikämiessarjaan täytettyään viisikymmentä vuotta, ja kolminkertainen eläköön-huuto oli paikallaan. Samalla Rautiainen tiedusteli, onko ollut kosteaa keliä auringosta huolimatta? Samalla ruodittiin suomalaisen kaivosteollisuuden epäonnistumista ”Hannukainen”-biisin muodossa. ”Musta Valo” ja ”Toisen Luokan Kansalainen” olivat vielä ”uudempaa” Niskalaukausta, minkä jälkeen oli vuorossa klassikoiden sarja ”Elegia”, ”Nyt On Mies!”, ”Surupuku” ja ”Lumessakahlaajat” . Esille nousivat Hurstin ruokajonot ja yleinen pahoinvointi hyvinvointivaltiossa sekä kiihtyvä alamäki. ”Elegiasta” Rautiainen sanoi sen kertovan perämetsien miehestä, jonka tyypillisin naissuhde on äiti. Kappale maalaa synkällä tavalla juuri sitä sielunmaisemaa. Tunnelmaa kevensi hieman aluetta kiertänyt ”eläkeläispitti”, joka siis koostui yleisöstä, joka talloi erittäin verkkaaseen tahtiin katsomoa ympäri musiikin mukana. Olipa puhdistava kokemus nähdä bändi jälleen tositoimissa, ja se on edelleen huikeassa vedossa.
Pimenevää iltaa, kylmiä väreitä ja ilotulitusta
Seuraavana oli vuorossa Nummirockin paras keikka. Paara, suosta nousseena ja horroksesta herännein voimin, taikoi Kaaos Klubin niin täyteen, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sisään. Olin kuullut aiemmin Paarasta vain nimeltä, mikä johti siihen, että olin monttu auki koko keikan. Yhtye soitti supersuositun, vuonna 2018 julkaistun “Riitti”-albumin läpi Nummirockin pimenevässä illassa. Kylmät väreet kulkivat ihollani “Suon Sydän” -kappaleen aikana, ja kyseinen melodia jäi kummittelemaan päähäni useaksi päiväksi. Nummirockin keikan jälkeen Paara ilmoitti vetäytyvänsä luolaansa, kunnes kolmas albumi “Laulut tulen ja jään” julkaistaan syksyllä italialaisen Duskstone-levy-yhtiön kautta.
System of a Downia sekä elektronisia vaikutteita yhdistelevä Awake Again nousi Kaaos Klubin lavalle illan viimeisenä ennen Stereo Terrorin lopetusdiskoa. Yhtyeen tiukka ja mukaansatempaava rytmi pisti jalkoihin vipinää ja laulajankin pomppimaan epäluonnollisen korkealle. Hassutteleva tyyli ja kitarasooloilu eivät ihan napanneet Paaran tajunnanräjäyttävän rituaalin jälkeen, mutta koukuttava groove oli tunnelmannostattaja illan pääesiintyjää Battle Beastia varten.
Lauantain eli pääpäivän pääesiintyjä oli kotimainen power metal -tykki Battle Beast. Hiljattain uuden laulajan Marina La Torracan saanut yhtye ei ollut esiintynyt vielä suomalaiselle yleisölle La Torracan kanssa. Suomalaiset olivat kiintyneet Noora Louhimoon vuosien saatossa, ja epäilyksen näki yleisöstä, jota ei ollut päälavan tuntumassa paljon ennen keikkaa. Battle Beastilla oli lavatuotannossa kiinni paljon rahaa. Siltä löytyi pyrot ja lavakoristeet, savua ja taitavia valoja. Eeppinen intro ja La Torracan saapuminen lavalle sai vaisun vastaanoton, mutta “Straight To The Heart” -kappaleen jälkeen epäilevä ja darrainen yleisö alkoi lämmetä. La Torraca on älyttömän valovoimainen esiintyjä, jolla on vahva lauluääni. Hän ei laula yhtä raspilla tai matalalta kun Noora Louhimo, mutta ei tuntunut siltä, että sillä olisi mitään välillä. Uusi Battle Beast tuntui todella raikkaalta, ja La Torracan laaja äänenkäyttö ja preesens teki kunniaa Louhimon perinnölle.
Yhtye soitti uudelta “Steelbound”-albumilta singlenäkin julkaistut kappaleet “Angel Of Midnight” ja “Steelbound”. Lähes puolitoistatuntiseksi venynyt keikka päättyi suuriin ilotulituksiin, jotka näkyivät kirkkaasti leirintäalueellekin. La Torraca vaikutti voittavan suomalaiset puolelleen. Vastalauseita kuulee toki aina, sillä olemme hieman sisäänpäin lämpenevää kansaa.
Olihan onnistuneet juhlat niin säiden kuin järjestelyiden puolesta, eikä ole ollenkaan ihme, että Nummirock on monelle vuoden tärkein juhla. Se on monipuolinen, kattava ja täysin oma maailmansa, jossa voi sulkea maalliset murheet ulkopuolelle ja nauttia musiikista, luonnosta ja ihmisistä yöttömän yön äärellä.
Teksti: Nikki Jääsalmi ja Selma Savolainen
Kuvat: Outi Puhakka ja Sami Hinkkanen
Kaaoszine raportoi Nummirockin jokaisen festivaalipäivän. Voit lukea keskiviikon ja torstain festariraportit tästä: