Peer Günt ja Uriah Heep rokkasivat Deep Purplen suohon Rockin’ Hellsinki 2016 -tapahtumassa

10.6.2016 Helsingin Kaisaniemen puistossa juhlittiin vanhan koulukunnan rock n’ rollin tahdissa, kun lavalle astui kolme pitkän linjan veteraania: Peer Günt, Uriah Heep ja Deep Purple. Kysyntää oli ilmeiseti ollut ja lippuluukulla käynyt kuhina, sillä Kaisaniemessä rupesi olemaan ahdasta jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen yhtyeen aloittamista. Varsinkin rock-musiikin suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin yhtyeisiin lukeutuva Deep Purple tuntui vetävän ihmisiä paikalle Uriah Heepin ja Peer Güntin toimiessa ”lämmittelijöinä”, jos niin nyt voi näin legendaarisista yhtyeistä edes sanoa.

Itse asiassa kaksi ensimmäistä yhtyettä vastasi tämän illan kovimmista rock-esityksistä. Kahteen muuhun esiintyjään verrattuna rosoinen ja raju Peer Günt otti heti alkuun luulot pois ”Bad Boys Are Here” -klassikolla ja soitti tunnin mittaisen settinsä läpi intensiivisesti ja väsymättömästi tarjoten paikalle hyvissä ajoin saapuneelle yleisölle vanhoja kestosuosikkeja ja uudempia vetonauloja. Peer Günt ei ollut mikään jukeboksi soittamassa konemaisesti vaan itse rock n’ rollin henkilöitymä painamassa täysillä, kuin ikä olisi vain numero.

Vuosikymmeniä kestänyt ura ei paljon painanut askeleessa, kun Timo Nikki ja vahvasti mutta rennosti groovaava rytmiryhmä herättivät hard rockin henkiin. On melko mielenkiintoista miettiä, että jos kaikki olisi aikanaan mennyt niin kuin Strömsössä, Peer Günt saattaisi kiertää maailmaa Uriah Heepin ja Deep Purplen tavoin. Ainakin rahkeet riittäisivät siihen, yhä edelleen. Tälläkin kertaa Peer Günt rokkasi kovempaa kuin muut.

Kappalelista:
1. Bad Boys Are Here
2. Let the Fools Do the Running
3. When Hell Breaks Loose
4. I Play It Cool
5. Down by the Shadow
6. Street 69
7. Hole in the Door
8. Train Train
9. Years on the Road
10. No Guts, No Glory
11. Let Her In
12. I Don’t Wanna Be a Rock N’ Roll Star
13. Backseat

Myös Uriah Heep oli kovassa vedossa. Jo 1960-luvun lopulla perustetun yhtyeen ainut alkuperäisjäsen on kitaristi Mick Box, mutta myös laulaja Bernie Shaw ja kosketinsoittaja Phil Lanzon ovat olleet mukana jo vuodesta 1986. Basisti Dave Rimmer ja rumpali Russell Gilbrook edustavat jäsenistön uudempaa verta, mikä ei tarkoita, että he olisivat jäseninä jotenkin vähäpätöisiä. Varsinkin Gilbrook rumpaloi niin intensiivisesti ja musiikin ehdoilla eläen, että koko yhtye nuortui silmissä – tai ainakin korvissa.

Lavalla ei varsinaisesti revitelty tai riehuttu, vaan annettiin musiikin puhua ja elettiin sen mukana. Hyväntuulinen ja valovoimainen kultakurkku Shaw kuitenkin kirmasi ympäri lavaa pirteänä ja eläytyi musiikkiin laulaen samalla lähes moitteettomasti vahvalla äänellään. Keikan avannut ”Gypsy” meni hänellä vielä lämmitellessä, mutta sen jälkeen laulu kulki lopun keikkaa todella tyylikkäästi.

Tunnin setti koostui vanhoista klassikoista ja parista uudesta ”Outsider”-levyn kappaleesta. Kyseinen levy onkin yksi Uriah Heepin vahvimmista kokonaisuuksista pitkään aikaan. Varsinkin ”One Minute” on niin loistava hyvän tuulen motivaatiokappale, että lasken sen yhdeksi kaikkien aikojen Uriah Heep -suosikeistani, ja tälläkin keikalla se oli yksi kohokohdista. Vanhasta tuotannosta varsinkin ”Lady in Black” ja ”Easy Livin’” saivat yleisöltä valtavat suosionosoitukset, ja yhtye sai yleisön muutenkin mukaan todella hyvin omalla hyvällä energiallaan, joka virtasi läpi keikan. Jäsenvaihdoksia on tapahtunut vuosikymmeniä kestäneen uran aikana paljon ja tulee varmaan tapahtumaan jatkossakin, mutta Uriah Heep on edelleen yksi elinvoimaisimmista rock-dinosauruksista.

Kappalelista:
1. Gypsy
2. Look at Yourself
3. The Law
4. Sunrise
5. Stealin’
6. One Minute
7. July Morning
8. Lady in Black
9. Easy Livin’

Illan viimeinen esiintyjä oli oikeutetusti se yksi ja ainut Deep Purple. Vaikkakaan yhtyeen historian ja suosion kaikki avainjäsenet eivät ole olleet mukana enää pitkään aikaan, kutsu käy suurille lavoille yhä edelleen. Joidenkin mielestä yhtyettä ei pitäisi siitä huolimatta enää edes kutsua Deep Purpleksi. Mielipiteitä on jakanut myös laulaja Ian Gillanin äänen kunto. Parhaimpina aikoinaan hänet saattoi laskea heittämällä maailman parhaitten vokalistien joukkoon, mutta ikä on alkanut tehdä tehtäväänsä hänenkin kohdallaan. Korkeimmat nuotit ovat olleet saavuttamattomissa jo pitkän aikaa. Tälläkin keikalla kuulosti lähinnä kivuliaalta ja nololta, kun Gillan yritti kirkua esimerkiksi ”Bloodsuckerin” korkeimpia kohtia. Tuntuu oudolta, että tällaisia kappaleita edelleen pidetään mukana settilistassa, vaikka vanhojen klassikoidenkin joukossa on sellaisiakin, jotka sujuvat Gillanilta kohtuullisesti. Hänen äänensä on saattanut ajan myötä menettää hieman voimaansa, mutta sielua häneltä löytyy edelleen. Esimerkiksi ”Strange Kind of Woman” ja ”Lazy” kuulostivat hyvältä edelleen. Puutteista huolimatta Gillanin laulusta kuitenkin kuuli, että hän teki hieman väsähtäneellä äänellään sen, minkä parhaansa mukaan pystyi.

Settilistaa vielä tarkemmin pohtiessa on melko hassua muistella basisti Roger Gloverin sanoneen, että kitaristi Ritchie Blackmoren lähteminen yhtyeestä on parasta, mitä sille on tapahtunut. Kuitenkin reilusti yli puolet Deep Purplen tänäkin päivänä keikoillaan soittamista kappaleista on Blackmoren käsialaa. Nuo kappaleet ovat vieläpä niitä samoja, jotka ovat roikkuneet mukana kivikaudelta saakka. Ei sillä, etteivätkö ne olisi kaikki loistavia. Minusta vain olisi hienoa, jos Deep Purple luottaisi enemmän uuteen tuotantoonsa, joka on tehty nykyisellä kokoonpanolla. Ehkäpä Gillanin äänikin kestäisi paremmin, kun ei tarvitsisi kurotella liikoja. Kaikki uusi tuotanto ei varmastikaan ole klassikkolevyjen tasolla, mutta esimerkiksi varsin perinteistä Deep Purplea edustava ”Hell to Pay” ja jopa metallisia sävyjä saava ”Vincent Price” esittelivät tällä keikalla Deep Purplea pirteimmillään. Yhtyeestä näki ja kuuli, että näitä kappaleita ei ole vielä veivattu puhki asti.

Koko yhtye tuntui olevan jonkinlaisessa kohmeisessa horroksessa ensimmäisen tunnin ajan. Joitakin valopilkkuja esiintymisessä oli toki jo tuolloinkin. Keikan kohokohtiin lukeutuvat esimerkiksi soolospotit, jotka jaettiin rumpali Ian Paicelle, basisti Roger Gloverille, kitaristi Steve Morselle ja kosketinsoittaja Don Aireylle. Yleensä tällaiset kappaleista irralliset soolot ovat melko tylsiä, mutta tällä kertaa soittajat hallitsivat soittimensa niin virtuoosimaisesti, että sooloja oli ilo kuunnella. Tuntui kuitenkin, että Deep Purple sai moottorin hyrräämään kunnolla vasta keikan loppupuolella alkaen Aireyn taiturimaista sooloa seuranneesta ”Perfect Strangers” -kappaleesta. Tuosta jatkunut klassikkokappaleiden kavalkadi rokkasi täysillä keikan loppuun saakka. Tämä osoitti, että Deep Purple kykenee vielä lunastamaan paikkansa rock-maailman huipulla, mutta se oli silti hieman liian vähän hieman liian myöhään tehdäkseen tästä keikasta loistavan. Deep Purple on huonoimmillaan tylsä ja väsähtänyt esiintyjä, mutta parhaimmillaan energinen ja ainutlaatuisen kosketuksen musiikkiin omaava legenda. Rockin’ Hellsingissä näimme ja kuulimme nuo molemmat puolet. Tällä kertaa Peer Günt ja Uriah Heep rokkasivat kovempaa, mutta maailmassa on silti vain yksi ja ainut Deep Purple. Toivottavasti seuraavalla kerralla tunnelma saadaan kattoon jo heti alussa.

Kappalelista:
1. Highway Star
2. Bloodsucker
3. Hard Lovin’ Man
4. Strange Kind of Woman
5. Vincent Price
6. Contact Lost
7. Uncommon Man
8. The Well-Dressed Guitar
9. The Mule
10. Rumpusoolo
11. Lazy
12. Demon’s Eye
13. Hell to Pay
14. Kosketinsoolo
15. Perfect Strangers
16. Space Truckin’
17. Smoke on the Water
Encore:
18. Hush (Joe South -cover)
19. Bassosoolo
20. Black Night

Teksti: Jyri Kinnari
Kuvat: Antti-Juhani Johansson