Flow Festival 10-12.8.2012

Festivaali alkoi allekirjoittaneen tavoin perinteisesti pikaisella pihapiknikillä porttien ulkopuolella. Toisin sanoen imaisin olemattomat evääni festarialueen lähimaastosta löytyvällä nurmikaistaleella. Jo tässä vaiheessa oli ehdottoman havaitsemisen arvoista, ettei pihailijoita suuremmin ollut paikalla. Tämä oli pienehkö kulttuurishokki verraten aikaisemmin vierailtuun Tuskaan, jonka aikana pihanurmella oli ihmisiä milloin minkäkin laisin eväin. Evästäessäni tutkin aikataulua, josta ilmeni hyvin huolellisesti, ettei ainakaan tylsää ehtisi tulla missään vaiheessa, koska nähtävää ja päällekkäisyyttä riitti jaettavaksi asti.

Tuttuja oli luvassa alueelle viimeistään Miike Snow’n keikalle, mutta aloitin festarirupeamani oman suuntavaistoni varassa. Se tuntui hieman riskialttiilta ratkaisulta, sillä Flow’n festarialue oli kaikkine aitoineen varsin hämmentävä sokkelo. Pienen kierroksen aikana tulin tutustuneeksi muun muassa festivaalin design-puoleen. Heti porteilla tuli vastaan vesibaari Fountain ja massiivinen pallo Wastelands, jonka alle oli sijoitettu yksi festivaalin lavoista. Tämän kiertelyn jälkeen suuntasin Nokian varsin näkyvästi sponsoroimaan Blue Tentiin katsastamaan festarin ensimmäistä bändikeikkaa, dj-settejä oli samaan aikaan käynnissä jo parikin. Blue tentissä esiintyi päivän avaukseksi suomalainen brittiläistä henkeä tavoitteleva Stockers!.

Rento indiepop sulatti viluisen toimittajan ääreisverenkiertoa sen verran, että uskalsi uudemman kerran lähteä liikekannalle tutustumaan alueeseen. Ensimmäinen vastaan sattunut kuriositeetti matkan varrella oli Straktobeam Open Source Stagella. Bändi kuulosti kierolla tavalla siltä, kuin olisivat bailanneet ankarasti 8-bittisen Nintendon tahtiin. Ainakin lavalla näytti olevan hauskaa, ja se tarttui yleisöönkin. Paluumatkalla kohti Blue Tentiä pysähdyin hetkeksi Wastelands-pallon alla sijaitsevalle lavalle tunnelmoimaan keliä lämpimämmän musiikin tahdissa, kun Rimen musiikki vei jonnekin eteläisemmille leveysasteille.

Blue Tentin seuraava esiintyjä veikin sitten rauhallisempiin tunnelmiin, kun lavalle nousi ryhmittymä Siinai & Moonface. Aikaisemmin ilman vokalistia toiminut suomalainen Siinai on saanut varsin erinomaisen vahvistuksen kanadalaisesta Moonfacesta. Tummanpuhuva ja hypnoottinen musiikki tarjosi suomalaiseen iltapäivään eksoottisia rytmejä, jotka olivat aivan kuin leirinuotion ympärillä tanssittavaksi tarkoitettuja. Varjoisaan telttaan vajottava musiikki sopi erinomaisesti, koska tunnelma olisi valoisammassa ympäristössä varmasti kärsinyt.

Päälavalla esiintyneen ranskalaisen Yann Tiersenin keikalta varmasti monet odottivat Amelién tunnelmia, mutta keikka keskittyi varsin vahvasti herran uuteen tuotantoon. Keikka myös käynnistyi hitaanlaisesti ja toimi monille pääasiassa miellyttävänä taustamusiikkina kuulumisten vaihtamisen aikana. Loppua kohden esiintyminen alkoi hiukan energisoitua ja Tiersenin viulun käsittely oli ilmeisen taidokasta.

Päälavalta suunnattiin sitten hetkeksi sisätiloihin, kun Cirko-hallissa esiintyi Motelli Skronkle, jonka materiaali tuntui olevan hienoisesti häiriintynyt yhdistelmä Circlea ja Zen Cafea. Biisit olivat minimalistisia ja tarinanomaisia, joskaan eivät nyt aivan sanan helpoimmin lähestyttävässä merkityksessä. Cirkosta olikin sitten aika siirtyä kohti festarin ilmeisesti tuulisinta esiintymisaikaa, kun Frank Ocean perui keikkansa parin tunnin varoitusajalla. Näin ollen päälavalla esiintyi aikaisemmin Blue Tentiin sijoitettu Miike Snow. Muutos oli ehdottomasti paikallaan, sillä päälavan luo juhlimaan saapunut ihmismassa ei olisi mitenkään mahtunut Blue Tentiin. Ja paikalla ollut kansa nimenomaan juhli. Samanlainen tunnelma jatkui Backyardilla, jossa Theo Parrish nosti ihmisten tunnelmaa ulkoilmadiskossa. Puistikon lomassa oli tarjolla kiitollinen määrä istumapaikkoja ja tunnelma takapihalla oli muutenkin miellyttävä valaistuksen pehmeyden ja syrjäisen sijainnin vuoksi. Jännittävä kombinaatio juhlahumua ja rentoutumispaikkaa samassa tilassa. Erinomaisesti ratkaistu.

Seuraava etappi oli jälleen päälavalla Lykke Lin aloittaessa esiintymistään. Aikaisemmin vallinneesta juhlatunnelmasta oli aika vähän jäljellä, kun esiintyjä tuntui toimivan pikemminkin jäähdyttäjänä kuin tunnelman nostattajana. Erikoisuutta selvästi tavoiteltiin, mutta sitä ei saavutettu riittävässä mittakaavassa, jotta olisi saatu aikaan kiinnostava esiintyminen. Yleisökään ei näyttänyt elävän mukana. Tunnelmaa kohottaakseni karkasinkin sitten Black Tentin suojiin jatkamaan juhlimistani Four Tetin & Cariboun tahtiin. Ratkaisu oli ilmeisen mainio, sillä teltan tunnelma oli peilipallojen koristelemassa katossa ihan takaosia myöten. Todistajanlausuntojen mukaan Lykke Lin keikka ei energisoitunut edes loppua kohden. Teltassa puolestaan meno sen kun parani ja koetuksella oli niin tanssilihaksisto kuin baarikorokekin, jonne kauimmaiset ihmiset olivat kerääntyneet juhlimaan. Pimenevässä illassa tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, ettei Wastelands-pallon funktio tainnut olla kuin maamerkki, vaikka sitä olisi voinut käyttää monipuolisemmin esimerkiksi heijastamalla siihen visuaaleja.

Tämän jälkeen hengähdystauko oli paikallaan, joten otin suunnan Cirkoon, jossa Oneothrix Point Never tarjoili visuaalein ryyditettyä elektronista musiikkia. Valitettavan pinnalliseksi jäänyt keikka kai pyrki tavoittelemaan jotain merenpohjan kaltaisia syvyyksiä, muttei sitten yltänyt sinne asti eikä näin ollen päässyt aivan vakuuttamaan. Voimala Clubissa päästiin vielä kiinni juhlatunnelmaan, kun Actress veti illan viimeiset nopeat. Tämä siitäkin huolimatta, että juhlakansalla alkoi painaa jo silmäluomissa ja jaloissa.

Illan päätteeksi tuli huomattua, ettei panttipisteille enää päästetty, joten festivaalin luontoa kunnioittava imago sai hieman tahroja pintaansa, kun muuten toiminta oli ollut varsin mallikasta. Ikävä sivumaku jäi tuosta käänteestä ja varsinkin järjestyksenvalvojan asenteesta, joka oli kaikkea muuta kuin asiakasystävällinen. Melkoinen kontrasti siihen asti kohtaamiini festarihenkilökunnan edustajiin, jotka olivat olleet järjestään erinomaisen ystävällisiä.

Lauantai

Festivaalin toinen päivä valkeni edellistä hieman lämpimämmissä tunnelmissa, kun taivaalle ilmaantui lähes koko kesän poissaolollaan loistanut valoilmiö, tunnetaan myös nimellä aurinko. Tässä vaiheessa kesää sen lämpö alkaa olla rajallinen, mutta en antanut sen edelleenkään haitata tahtia vaan suuntasin pikku hiljaa jo navigoimaan oppineena Black Tentiin hetkiseksi fiilistelemään Trevor Deep Jr.:n tahtiin, mistä oli hyvä ottaa vauhtia Blue Tentissä kotvan kuluttua alkaneelle Black Twigin keikalle. Bändin vaikuttaja oli melko ilmeisesti The Crash. Tuon helposti kuunneltavan indien ääreltä suuntasin Cirkoon, jossa Pekka Airaksinen tarjoili utuista elektroa visuaalien pyöriessä taustalla. Utuisuus näytti vaikuttavan suurimpaan osaan yleisöstä hyvinkin unettavasti, mutta nukkuminen ei minulle tässä vaiheessa päivää maistunut, joten poikkesin Black Tentin suuntaan kuuntelemaan Beverly Girlsia ennen suuntaamistani Voimalaan, jossa oli luvassa 7 Heaven Love Ways -elokuva Chip Taylorin konsertin säestämänä. Elokuvan on ohjannut Paola Suhonen, ja se kertoi pieniä tarinoita ihmissuhteiden kiemuroista. Musiikki oli miellyttävää bluesia, mutta itse elokuvan vuorosanat jäivät harmillisen epäselviksi, joten vuoropuheluissa ei tahtonut pysyä mukana.

Voimalan hämyisistä tunnelmista suuntasin vielä hämärämmän äärelle Cirkoon, jossa yksihenkinen Michael Flower Band esitti kitaramusiikkia pelkistetyn elektron siivittämänä. Helppoa kuunneltavaa ei silti ollut tarjolla, mutta hypnoottista ja vangitsevaa kaikesta huolimatta. Cirkosta oli sitten suhteellisen lyhyt siirtymä Blue Tentiin valloittavan Ane Brunin keikalle. Verrattuna vaikkapa edellisen illan Lykke Lin keikkaan, oli tässä tunnetta ja mukaansa tempaavuutta moninkertaisesti, minkä huomasi jo yleisöstäkin, kun tanssiaskeleita otettiin mikserinkopilla asti.

Seuraava esiintyjä Blue Tentissa oli yhdysvaltalainen Swans, jonka materiaali oli hidasta ja jylhää – ja sen verran raskasta, että erästä seurueen jäsentä lainatakseni voi sanoa vain blastbeatin puuttuvan, jotta olisi ollut kyse black metallista. Bändi ei näyttänyt esiintyvän yleisölle vaan pikemminkin toisilleen, mikä hieman häiritsi. Toisaalta tämä on ymmärrettävissä musiikin monimutkaisuuden vuoksi, onhan se nyt varsin suotavaa pysyä mukana biiseissä, joita on soittamassa. Keikalla oli muuten festivaalin ehdottomasti massiivisin äänenvoimakkuus, minkä huomasi huolellisesti myös siitä, että paidan helma lepatti paineaallon vaikutuksesta. Toki huomionarvoista oli myös se, että järjestyksenvalvojat jakoivat yleisölle korvatulppia ennen keikkaa, ilman ei olisi rehellisesti sanoen pärjännyt ollenkaan.

Tämän jälkeen olikin suorastaan keventävää suunnata päälavalle Saint Etiennen pirteiden soundien huomaan. Yleisöllä oli hauskaa auringonpaisteisessa iltapäivässä. Kaverini kuvaili bändin materiaalia “Depeche Modeksi, jossa on laulajana nainen” ja toinen jatkoi: “Paitsi tämä on vähemmän rock.” Toisaalta eipä popmusiikin kai tarvitsekaan olla rock? Sai sillä mukavan alkulämmön Nicolas Jaarin keikalle Blue Tentiin. Siellä saikin sitten fiilistellä pophenkisen ambientin tahtiin. Livebändin kanssa esiintynyt Jaar sai tunnelman ja teltan lämpötilan kohoamaan kattoon, eikä viilenevästä illasta ollut enää paljonkaan haittaa.

Sykkeenkohotusta sai jatkaa Jaarin jälkeen Black Tentissä Huoratronin keikalla. Pitihän se nyt päästä näkemään, kun missasin esiintymisen Tuskassa. Ja kollegani Ville Syrjälän lausunto “veikeästä tuttavuudesta” piti kyllä varsin mainiosti paikkansa. Hiukan hämmentävää tosin oli se, että sama akti esiintyy sekä Tuskassa että Flow’ssa, mutta teltassa oli jälleen juhlat takaseinälle asti. Ja jos baaritasanne oli edellisenä iltana koetuksella, niin tällä keikalla hieman alkoi pelottaa sen puolesta, kun juhlakansa hyppi niin, että tasanne notkahteli sellaiset kymmentä senttiä. Teltan takaosaan ei esityksestä itsestään näkynyt kuin valoshow, joka kyllä oli varsin huomiota herättävä.

Pienen hengähdystauon tanssimisen lomassa tarjosi pikavisiitti Black Keysin keikalle. Ainakaan Wastelands-pallon juurelle ei aivan välittynyt se, minkä takia ihmiset ovat niin tohkeissaan yhtyeestä, joten muutaman biisin jälkeen otin suunnan Blue Tentin suojiin Richie Hawtinin keikalle, missä sitten saikin jatkaa juhlimista illan toisen varsin massiivisen valoshow’n keralla. Kunto alkoi olla keikan lopulla koetuksella, joten luonteva siirtymä oli Cirko-hallin hämyisyyteen Sleep ∞ Overin utuisiin tunnelmiin. Vielä oli kuitenkin energiaa jäljellä, joten suunta oli Black Tentin liepeille, tavoitteena nähdä tai edes kuulla Chromatics. Teltta oli kuitenkin täynnä ja musiikki sen verran vaimeaa, ettei sitä sinne ulkopuolelle tahtonut edes kuulla. Sattumalta teltan reunasta löytyi ihmisen mentävä kolo, josta pääsi sisälle katsastamaan keikkaa vähän lähemmin. Bändi oli enimmäkseen harmiton, helposti kuunneltavaa, mutta ei herättänyt sen suurempia tuntemuksia. Pientä keikkakateutta herätti, kun jälkeenpäin sain kuulla, että samaan aikaan Voimala Clubissa esiintynty Pinch oli lopettanut settinsä Prodigyyn.

Sunnuntai

Heräsin aamulla siihen, että kännykkääni ilmaantui lauantainen info-viesti Black Tentin ja Backyardin ohjelmanmuutoksista. Nouseminen ja liikkuminen tuntui edellisen päivän juhlimisen jälkeen käyneen hieman hitaanlaiseksi. Hivuttauduin kuitenkin heti alkuunsa festarialueelle Wastelandsiin, jossa turkkilainen Murat Meric soitteli levyjä. Ensimmäinen vastaan tullut biisi tarjosi pientä shokkihoitoa, kun kuuloelimiin valui tuttuja säveliä: “Kotiviini”, turkiksi. Päivän ensimmäiseltä esiintyjältä olisi kaivannut hieman enemmän energiaa, Meric kuitenkin keskittyi lähinnä soittamaan levyjä eikä juurikaan ottanut kontaktia yleisöönsä.

Poikkeama Cirkoon tarjosi jälleen vajottavaa musiikkia, kun Unela vei lähes avaruudellisiin tunnelmiin niin musiikillisesti kuin planetaariomaisin visuaaleinkin. Välietappi Cirkossa jäi lyhyeksi, kun piti jo ottaa suunta Blue Tentiin katsastamaan Burning Heartsia. Bändi soitti suhteellisen jouhevasti, mutta materiaalia vaivasi melko huomattava persoonattomuus. Lisäksi tietynlainen läsnäolo puuttui, joten esiintyminen jäi hieman merkityksettömäksi.

Mustassa teltassa esiintynyt Sin Cos Tan kuulosti hyvin läheisesti 80-90-luvun taitteen brittiläiseltä syntikkapopilta. Mielenkiintoinen tuttavuus, tietynlainen nostalgiatrippailu tuli mieleen, vähän niin kuin olisi vaihtanut aikaa ja paikkaa jonnekin Sheffieldin kuppilaan, jossa soi post-post-punkista alkunsa saanut elektroninen pop. Mustan teltan hämärästä siirryttiin Voimalan hämärään, tällä kertaa konserttisalin omaiseen tunnelmaan, kun esiintymislavalle nousi A Winged Victory For The Sullen. Bändin jousiambient oli tunnelmallista ja rentouttavaa. Yleisö oli suorastaan hartaassa tilassa ja kunnioitti bändiä esityksen jälkeen aplodein seisaaltaan.

Pienen tunnelmointiepisodin jälkeen suunnattiinkin sitten päälavalle French Filmsin tahteja kuulostelemaan. Hieman Arctic Monkeysin henkinen materiaali veti yleisöä yllättävän paljon ja saikin tunnelman kohoamaan mukavasti. Seuraavana kohteena ollut yhdysvaltalainen Friends oli saanut paikalle yleisöä niin paljon, ettei mustaan telttaan ollut toivoakaan päästä sisälle, piha-aluekin oli myyntikojuille asti täyteen ammuttu. Päivänpaisteessa oli varsin mukava kuitenkin hetki istahtaa kavereiden seurassa ennen seuraavaa päälavalle noussutta esiintyjää.

Feist oli saapunut Suomeen ensimmäistä kertaa uransa aikana. Yleisöä oli kertynyt paikalle melkoisen kiitettävästi, ja luonnonläheinen poprock toimi iltapäivässä kerrassaan mainiosti. Hauskan yksityiskohdan keikalle loi ylitse lentäneet neljä kuumailmapalloa, joille koko yleisö päätti vilkuttaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Saattoi siinä hetkisen lavalla joutua ihmettelemään, ennen kuin esiintyjät itse näkivät nuo ohilentelijät. Feist otti myös poliittista kantaa, tosin vain banderollilla, joka oli viritelty lavalle. “Free Pussy Riot” siinä vaadittiin. Terveiset lähetettiin myös illan pääesiintyjälle Björkille.

Pikavisiitti sinisen teltan alle War On Drugsin pariin ei juuri vakuuttanut, esimerkiksi aikaisemmin esiintynyt French Films tavoitti brittipopin hengen paremmin ja sai yleisöönkin enemmän liikettä. Paluumuutto päälavalle odottamaan Björkin keikkaa tapahtui siis varsin rivakasti. Björk oli jo aikaisemmin tiedottanut, ettei keikalla ole suotavaa kuvata; jonkin verran kameroita yleisössä näkyi silti, mutta yllättävän kuuliaisesti kamerat pidettiin piilossa. Tuo pieni, käärmeeseen tai johonkin sen kaltaiseen kietoutunut sinitukkainen nainen lauloi itsensä suomalaisten sydämiin. Keikka perustui pääasiallisesti tuoreeseen “Biophilia”-albumiin, joten vanhoja hittejä ei suuremmin kuultu. Efektit keikalla olivat koko festivaalin mittakaavassa omaa luokkaansa. Myös Björk otti kuuluvasti kantaa Pussy Riotin puolesta omistaessaan settinsä viimeisen biisin “Declare Independence” heille. Keikan jälkeen oli rehellisesti sanoen takki aika tyhjä ja teki varsin hyvää suunnata suoraan nukkumaan. Vesibaari Fountain onnistui vielä kiinnittämään huomion lähtiessäni, koska se oli valaistu varsin kauniin punaiseksi.

Kiitos Flow 2012. Kaaoszine kuittaa.

Kuvat / Flow Festival:
Wastelands-teos / Jussi Hellsten
Siinai & Moonface / Helen Korpak
Miike Snow / Tomi Kukkonen
Four Tet & Caribou / Maija Astikainen
Ane Brun / Noora Isoeskeli
Swans / Tomi Kukkonen
Feist / Niklas Sandström
Björk / Tomi Palsa

Kommentoi julkaisua