Steelchaos 2018 – ensiluokkainen äärimetallitarjonta loppuunmyydyssä Nosturissa

Arcturus

Black metal -kansaa hemmoteltiin viime vuonna, kun Steelfest lanseerasi Nosturiin sisartapahtuma Steelchaosin ja toi Suomeen mm. Nifelheimin ja Master’s Hammerin. Loppuunmyyty tapahtuma sai nyt jatkoa vielä vahvemmalla kokoonpanolla, joten pakkohan se oli ilmaantua paikalle. Näin oli tuumannut ilmeisesti moni muukin, sillä Nosturi oli myös tällä kertaa täpötäynnä.

Perjantai:

Porvoolainen Cavus sai kunnian päräyttää festarit käyntiin. Bändi tarjosi yleisölleen perustavanlaatuisen black metal -show’n ilman sen suurempia koruja tai kikkailuja, jos ei lasketa lähinnä huvittavaa rottien roikottelua. Lavapresenssi oli aluksi hieman hakusessa, mutta parani huomattavasti sitä mukaa, kun lisää yleisöä ilmaantui paikalle. Alkuillasta paikan päällä olikin hämmästyttävän väljää, vain pari kourallista ihmisiä. Kappalemateriaali kaipaisi vielä niin sanotusti lihaa ympärilleen, sillä nyt alitajuntaani pureutuivat ainoastaan satunnaiset humppakompit. Joka tapauksessa Cavus oli oikein viihdyttävää seurattavaa.

Seuraavaksi vuorossa oli, ei enempää eikä vähempää, kuin Suomen lupaavin death metal -bändi Galvanizer. Yhtye julkaisi helmikuussa uskomattoman väkevän “Sanguine Vigil” -debyyttinsä ja on hionut livekuntonsa tappiin mm. Tanskan ja Japanin festarilavoilla. Armosta ei ollut merkkiä tällä Nosturin keikallakaan, ja energiaa pursusi kuin alkuräjähdyksestä konsanaan. Soittotaidosta ja lavaolemuksesta päätellen bändin jäsenten voisi kuvitella olevan pitkänkin linjan konkareita. Veikkaisin kuitenkin heidän keski-ikänsä olevan todellisuudessa alle 25 vuotta. Upeaa, että Suomesta nousee vielä näinkin tasokkaita bändejä. 

Evil Angel

Enkeleiden ja metallin välillä tuntuu olevan jokin epämääräinen yhteys; jo pelkästään Yhdysvalloista löytyy ainakin Morbid Angel, Death Angel ja Dark Angel. Vähemmälle huomiolle on jäänyt suomalainen Evil Angel, joka on tehnyt 20-vuotisen uran black/thrash metalin parissa, ja heittikin nyt juhlakeikkansa Nosturissa. Melkoisissa juhlatunnelmissa sitä oltiinkin. Niittikalsareihin sonnustautunut vokalisti toi väistämättä mieleen Manowarin, vahvaa punk-asennetta unohtamatta. Bändi käskytti yleisöään varsin komeasti, mutta kun kitarasoundeista ei ollut enää saada selvää, pelkkä huumoriarvo ei riittänyt kannattelemaan loppukeikkaa, ja se tuntuikin hieman pitkäveteiseltä. Evil Angel oli kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus meille, jotka emme bändistä olleet ennen kuulleet.

True Black Dawn

Seuraavana lavalle asteli kunnioitettavat 25 vuotta toiminnassa ollut True Black Dawn, jonka show’ta somisti lihakoukussa roikkuva ihmisruumis. Eipä se paljoa liikkunut, muttei ollut tarvettakaan – onhan kyse tyylipuhtaasta black metalista eikä Rammsteinin lavakikkailuista. Varsinkin vokalisti Wrath kanavoi mustaa energiaa sellaisella voimalla, että esiintyminen olisi ollut huippuluokkaa koruttomanakin. Aivan täydellinen kokemus ei kuitenkaan ollut. Oma sijoittumiseni yleisössä saattoi vaikuttaa asiaan, mutta instrumenttien toisistaan erottaminen vaati välillä niin suurta pinnistelyä, etten tiennyt, pitäisikö keskittyä musiikkiin vai performanssiin. Näinä hetkinä somistus muuttui lähinnä ylimääräiseksi häiriötekijäksi. Onneksi  “Blood For Satanin” kaltaiset klassikot jaksoivat vakuuttaa olosuhteista riippumatta, ja yleisökin tuntui nauttivan suuresti keikasta.

Armour

Satanic Warmasterin Werewolf jakoi Steelchaoksessa heavy metalin ilosanomaa vielä viimeisen kerran Armour-yhtyeensä kanssa. Toissa vuonna pillit pussiin laittanut bändi päätti nousta lavalle vielä kertaalleen ja tarjosi räkäisen rokkikeikan ilman mitään ylimääräistä – juuri sitä, mitä tähän väliin kaipasinkin. Ei keulakuvan Blackie Lawless -imitointi aivan virheetöntä ollut, eikä esiintyminen erityisen mullistavaa, mutta asennetta ja tarttuvia biisejä bändillä riitti. Sinänsä oli huikeaa nähdä, miten vakava patsastelu muuttui käden käänteessä suoranaiseksi tukka- ja nyrkkimereksi. Armour toimi erittäin onnistuneena lisänä festaripäivään.

Bölzer

Sveitsiläinen Bölzer on odotettu vieras Suomessa, eikä ainoastaan loistavan musiikkinsa vuoksi. Kaksikon oli tarkoitus esiintyä 2016 Steelfestissä ja vuosi sitten ensimmäisessa Steelchaoksessa, vaan toisin kävi. Ikävä kyllä tämä kääntyi nyt bändiä vastaan: soitto kulki Nosturissa periaatteessa täysin moitteettomasti, mutta odotukset olivat kasvaneet niin suuriksi, ettei tämäkään tuntunut riittävän. Ei tällaisessa musiikissa tarvitse juuri starailla, mutta aivan kuin bändi ei olisi tajunnut lainkaan, kuinka perusteellisesti yleisö oli heidän hyppysissään – tai ei vain uskaltanut tarttua tähän. Ilmaan jäi leijumaan täysin purkautumatonta energiaa, joka olisi voinut nostaa keikan päivän parhaaksi. Viimeinen biisi meni onneksi täysin nappiin, mutta kokonaisuutena Bölzer jäi ainoastaan keskinkertaiseksi.

Marduk

Länsinaapurin panssarikolonna Marduk palasi Suomeen uuden “Viktoria”-albuminsa tiimoilta ja näytti, kuka on sotatantereen todellinen herra. Punk-vivahteisen “Werwolfin” käynnistämä setti käsitti lähestulkoon kaikki vaiheet yhtyeen pitkällä uralla ja jätti toivomisen varaa ainoastaan “Baptism By Firen” ja “Christraping Black Metalin” verran. En tavallaan tiennyt mitä odottaa, sillä olin totaalisen kyllästynyt bändiin ennen uutta albumia, mutta hitto, minkä keikan he vetivät. Varsinkin “The Blond Beast” ja melodisempi “Wolves” tanssittivat siihen malliin, että oksat pois. Bändi olisi varmasti viihtynyt lavalla pidempäänkin, mutta 50 minuutin myllytys oli oikein sopiva tässä vaiheessa iltaa. Oli Mardukin mediakohuista mitä mieltä tahansa, bändi meni heittämällä päivän voittajiin.

Arcturus

Kello löi puoli tuntia yli keskiyön ja oli aika ottaa vastaan illan viimeinen esiintyjä, norjalainen Arcturus. Ihan mitä tahansa keikkaa ei ollut luvassa, vaan bändi keskittyi puhtaasti kahteen ensimmäiseen albumiinsa, erinomaisiin “Aspera Hiems Symfoniaan” ja “La Masquerade Infernaleen.” Ei myöhemmissäkään levyissä mitään vikaa ole, mutta ovathan kyseiset teokset syna-black metalin kiistattomia merkkipaaluja ja käsittämätön alku yhtyeen omaleimaiselle uralle. “To Thou Who Dwellest in the Nightin” pyörähtäessä käyntiin liikuttiin jo sen verran astraalilla tasolla, että todellisen rajat alkoivat hiipua. Ei näistä melodioista mihinkään pääse, aivan sama mistä instrumentista on kyse — tai sitten kaikkialle. Suuri kiitos ääniteknikolle syntikoiden kuuluvuudesta, moni vastaava keikka on kaatunut tähän haasteeseen. Hellhammerin rumputyöskentelyllä oli tärkeä rooli tunnelman ylläpitämisessä, mutta mahtavin kruunu kuuluu ehdottomasti vokalisti ICS Vortexille, jota voin tässä vaiheessa sanoa jumaloivani. Ilmetty virtuoosi syöksee tähtitaivaalle kauniita revontulia ja manaa täysikuulle kuin viimeistä päivää. Ansaittua pääesiintyjän paikkaa pitävä Arcturus avasi tähtitaivaan kiehtovimmat salaisuudet täydelle Nosturille, enkä usko, että kukaan yleisöstä tulee unohtamaan niitä vielä pitkään aikaan.

Lauantai:

Edellinen päivä vei voimat sen verran tehokkaasti, että päätin suosiolla jättää ensimmäisen bändin väliin, vaikka olisinkin Devouring Starin halunnut nähdä. Näin ollen toisen festaripäiväni aloitti Morgal, ja minkä aloituksen tämä nuori kolmikko tarjosikaan. Bändi huokuu nuorta uhoa ja on sekä äärimmäisen tyylikäs että röyhkeä niin musiikin kuin ulkonäkönsäkin puolesta. Aika härskiä, että kasarihevin kitaramelodiat istuvat black metaliin näin hyvin — Morgal on kuin Nifelheimin ja Sarcofagon vesikauhuinen äpärä. EP:tä voisi povata yhdeksi vuoden kovimmista julkaisuista jo pelkän keikan perusteella. Tila ei ollut aivan täydellisesti hallussa, mutta tätä vauhtia Morgal saattaa nousta Suomen kiinnostavimmaksi black metal -yhtyeeksi pitkään aikaan. Lisää keikkaa siis. En ymmärrä, miksi kukaan ei haluaisi nähdä tai bookata tätä bändiä, sen verran vakuuttavaa meno oli tälläkin kertaa.

Hyvinkääläinen Azaghal on ollut omasta kokemuksestani hyvin epätasainen live-esiintyjä, mutta tällä kertaa meno oli aivan toista maata. Bändi julkaisi syyskuussa hienon “Valo Pohjoisesta” -albumin ja saapui Nosturiin suoraan Euroopan-kiertueelta todistamaan, etteivät nämä 20 vuotta ole lopulta hidastaneet sitä lainkaan. Päinvastoin, bändi tarjosi täyslaidallisen suoraviivaista black metalia, joka todellakin meni kuumille kiville. Erityismaininnan ansaitsevat uuden levyn groovaava nimikkobiisi sekä “Madon Sanat”, joka sai yleisöltä upean vastaanoton. Rumpalinaan bändillä oli tällä kertaa mm. Barshaskethin ja Devouring Starin Nagh, toisessa kitarassa tapahtuman järjestäjä Agares. Olisin toivonut perustajakitaristi Narqathin esiintymiseen lisää eloa, muuten Azaghal oli rautaisessa iskussa livemuusikoita myöden.

Blaze of Perditionin peruminen harmitti aluksi, mutta parin biisin kuuntelu vakuutti kreikkalaisen Thy Darkened Shaden olevan enemmän kuin pätevä korvaaja. Vuonna 1999 perustettu bändi on julkaissut uransa aikana kaksi täyspitkää albumia, joiden materiaalia se jakoi melko vakuuttavalla otteella. Bändi ansaitsee tunnustusta omaperäisestä tyylistään — harvoin näin tekninen metalli, saati black metal, kantaa näin suurta tunnelatausta. Vähän sulattelua tyyli kuitenkin vaatii, sillä erilaiset osiot kuulostivat välillä aivan eri bändiltä. Parhaillaan taustalla soiva “Liber Lvcifer I: Khem Sedjet” avautuu kyllä yhä enemmän joka kuuntelulla, joten punainen lanka lienee jo nurkan takana. Thy Darkened Shade oli varmaankin monelle ennestään tuntematon, mutta itsevarma bändi otettiin melko lämpimästi vastaan. Toisaalta olisin toivonut vielä vahvempaa tunnetta esiintymiseen, sillä lyriikat antavat odottaa jotain tavallista livekeikkaa suurempaa. Kitaristin värinäkohtaukset jäivät myös hämmentämään.

Tšekkiläinen Root näytti seuraavaksi, miten black/heavy metalia veivataan vanhan koulukunnan tyyliin. Äärimmäisen tiukka riffittely iski syvälle selkäytimeen. Herra Big Boss, 66, veti keikan pääosin istuen lyriikkavihkosen äärellä, mutta tämä ei tuntunut yleisöä haittaavan. Itseironinen kommentti oikeastaan vain nostatti tunnelmaa — karismaattisempaa keulakuvaa saa hakea. Yllättäen oopperatyyliset vokaalit tuntuivat lähtevän maestrolta parhaiten, mutta eipä muussakaan ilmaisussa liikaa valittamista ollut. Väitän, että moni muukin näki bändin mieluummin näin kuin ei ollenkaan. Aplodit olivat itse asiassa ylivoimaisesti suurimmat tähän mennessä. Kun otetaan huomioon, kuinka suurella taidolla ja innolla muu bändi toimitti osuutensa, voi todeta, että tämä elävä legenda on yhä tarkastamisen arvoinen. Bändilta kuultiin myös täysin uutta materiaalia, joten nyt sitten levyä odottelemaan.

Saksa on jäänyt itselleni vähälle huomiolle black metal -maana, mutta eräs mammutti sieltäkin nousee. Nerokkaasti doomia ja ambientia musiikkiinsa yhdistelevä The Ruins of Beverast vei Nosturin maailmankaikkeuden synkimpiin kolkkiin ja tietoisuuden tuolle puolen. Synat olivat kuin itkua toisesta ulottuvuudesta ja laulaja-kitaristi noitui kuin sodanjanoinen shamaani. Aivan kuin se ei olisi tarpeeksi hämmästyttävää, että maestro Alexander von Meilenwald on säveltänyt kaiken itse, mutta minkä bändin hän onkaan koonnut ympärilleen. Niin paljon olisi voinut mennä pieleen — epäselvä äänentoisto, soittovirheet, löysä esiintyminen ja oma mielentilani. Sen sijaan The Ruins of Beverast veti minimalistisen, mutta tajunnanräjäyttävän keikan, joka onnistui yllättämään korkeista odotuksistani huolimatta. Ainoastaan kerran olen kokenut jotain näin suurenmoista, sekin Steelfesteillä. Ylivoimaisesti festarien paras keikka. Ei tämä varmasti kaikille kuitenkaan avautunut — sen verran omalaatuisesta bändistä on kyse.

Impaled Nazarene on odotetuimpia esiintyjiä tapahtumassa kuin tapahtumassa, eikä suotta. Onhan bändi legendaarisimpia ja omaperäisimpiä yhtyeitä kotimaisen black metalin kentällä. Sankoin joukoin heitä tultiin Steelchaokseenkin katsomaan. Mika Luttinen todisti jälleen olevansa ehkäpä Suomen vihaisin mies ja käskytti bändinsä kanssa kuin mikäkin mielipuoli — ihailtavaa energiaa etenkin bändin ikään nähden. Yleisölle lauottiin sellaisia hittejä kuin “Sadhu Satana” ja “Karmageddon Warrior”, ja taisipa siellä pitin tynkääkin olla. “Total War, Winter War” kruunasi tämän asenteikkaan keikan, josta en valitettavasti saanut ihan kaikkea irti väsymyksen ja tungoksen vuoksi.

Seuraavaksi oli Primordialin vuoro herättää pakanajumalat ja saattaa tapahtuma päätökseensä. Varsin komeasti bändi settinsä aloittikin “Nail Their Tongues” -kappaleella uusimmalta “Exile Amongst the Ruins” -levyltään. Taitavia esiintyjiä nämä irlantilaiset epäilemättä ovat, mutta meno tuntui jotenkin perusvarmalta verrattuna edelliseen keikkaan, jonka olen bändiltä nähnyt. Tämä saattoi toki johtua yleisestä väsymyksestäkin, johan tässä oli bändejä nähty. Yhtye saikin vähän väliä herätellä yleisöä aika nasevastikin. Hyvällä mielellä siinä tosin kuittailtiin, ja fanit saivat kiitosta tuestaan. Selvästi Primordial voittikin yleisön puolelleen — varsinkin eturivissä jaksettiin juhlia urheasti tappiin asti. Bändin energia tuntuikin suoraan lavan edessä toden teolla, kun nousin seuraamaan omaa suosikkiani “Empire Fallsia”. Sen huomasi varmasti muukin yleisö, sillä nyt heissä oli enemmän eloa kuin koko muun keikan aikana. Upea päätös keikalle ja loppuvuoden parhaalle äärimetallitapahtumalle.

Tänäkään vuonna ei Steelchaoksesta mitään suurempaa kritisoitavaa löytynyt, mikä tuskin ketään yllättää. Onhan järjestäjätaho vuosi vuodelta todistanut osaavansa hommansa enemmän kuin hyvin järjestämällä Steelfestiä Hyvinkäällä. Olisin kuitenkin toivonut tapahtumaan jonkinlaista ruokatarjontaa, sillä kahdeksan tuntia bändien pällistelyä vaatii yllättävän paljon energiaa. Tietysti loppuunmyyty Nosturi on melko ahdas, mutta minkäs teet. Itse en ainakaan bongannut myöskään yhtään häiriötilannetta. Erityiskiitokset vielä siitä, kuinka monipuolisen bänditarjonnan järjestäjät onnistuivat haalimaan — ei todellakaan ihme, että liput myytiin loppuun.

Nosturi puretaan ensi vuoden aikana, mutta järjestäjä on jo ilmoittanut Steelchaoksen saavan jatkoa. Missä ja milloin? Aika näyttää. Nyt siis nokka kohti toukokuun Steelfestiä jälleen kokemusta rikkaampana. Kiitos Steelchaos, kiitos Nosturi!

Teksti: Teemu Esko

Kuvat: Niko Sihvonen 

Kommentoi julkaisua