Swallow the Sun: Juha Raivio puhuu Aleah-rakkaan kuolemasta, surusta ja elämän jatkumisesta – ”Joku toivo on lopussa”
KaaosZine julkaisee kirjan julkaisseen Swallow the Sunin erikoishaastattelun kahdessa osassa. Tämä on niistä toinen, Lux.
KaaosZinen kaksiosaisen Swallow the Sun -erikoishaastattelun toinen osa Lux jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Obscura jäi. Naurua alkoi olla vähemmän ja viinaa enemmän. Päihteet, henkilökemiat ja yksityiselämän huolet olivat alkaneet kiristää bändin välejä. Kukin kävi vaikeita asioita tahollaan läpi, mutta niistä ei puhuttu.
Asiat on kuitenkin revitty nyt auki Matti Riekin kirjoittamassa teoksessa Swallow the Sun (Like 2024). KaaosZine kävi läpi Swallow the Sunin taivalta, kirjaa sekä Juha Raivion puolison Aleah Stanbridgen kuolemaa. Raivio puhuu asiasta teoksessa ensimmäistä kertaa, vaikka se häntä pelottikin. Haastatteluja ja kirjaa oli kyllä kyselty lukuisia kertoja aiemminkin.
Kitaristin kommenteista on läpi haastattelun kuultavissa rivien välistä huoli, että joku voisi tulkita asiasta puhumisen tai kirjan julkaisun bändin ”promoamiseksi” tai ”mainostamiseksi”. Kun kirjan on lukenut, on vaikea kuvitella, että joku niin voisi ajatella.
Kirja voi jopa antaa lukijalle työkaluja käsitellä omia vaikeuksia elämässään, vaikka ei bändin tuotantoon olisi perehtynytkään. Raivio allekirjoittaa näkemyksen omaan tyyliinsä.
”Tuo on aika hankala ja arka paikka. Suomalainen perusluonne ainakin meillä niin sanotulla vanhalla sukupolvella ei ole ihan hirveän terve. Vaikka ymmärtää, miten asioita kannattaisi hoitaa, ei silti niin tee. Se on vanhankantaista suo, kuokka ja Jussi -meininkiä. Jotkut tekevät itselleen hallaa. Tämä on käsikirja siihen, miten asioita ei hoideta”, Raivio sanoo KaaosZinelle.
Kuten kirja itse, erikoishaastattelu on jaettu poikkeuksellisesti kahteen osaan. Tämä on niistä toinen. Ensimmäisen löydät tästä linkistä.
Kohtalokas kevät
”Surrur, surrur ja sinne on sininen, uninen tie”
Aleah Stanbridge oli kärsinyt oudoista terveysoireista pidemmän aikaa. Keväällä 2013 niille löytyi lopulta selitys. Hän sairasti syöpää.
Raivio kuvailee kirjassa, että alkoi nähdä ahdistavia ja pimeitä painajaisia, kun totuus valkeni. Hän halusi kuitenkin pitää toivosta kiinni. Hän sanoo KaaosZinelle, ettei tapansa mukaan kertonut muille mitään, ei edes perheelleen. Korkeintaan, että ”Aleah on hieman kipeä”.
Kotamäki: ”Eihän siihen reagoinut siinä vaiheessa mitenkään, kun ei siitä juuri mitään tiennyt.”
Raivio: ”Pojatkin puhuivat, että jos he olisivat vain tienneet, mikä mullakin oli tilanne kotona, he olisivat osanneet suhtautua eri tavalla asioihin. Tuo on juuri tuommoista, kun jälkikäteen miettii. Olen vain lähtökohtaisesti ihminen, että viimeiseen asti… pidän sisälläni, ennen kuin on pakko sanoa.”
Hän ei ole ainoa. Jäsenet saivat lukea toistensa läpi käymistä vaikeuksista ja tuntemuksista melkeinpä vasta saatuaan Riekin kirjan itse luettavakseen. Kun asioista vaiettiin, Raivion asettamat säännöt tiukan viinan ja ”muiden aineiden” kieltämisestä alkoivat kiristää muita. Raivion mukaan osa alkoi jopa juoda hänen selän takana, mitä hän pitää lähinnä naurettavana.
Raivio sanoo, että olisi ollut toki vakava asia, jos jätkät olisivat juoneet itsensä hengiltä. Jokaisella oli taakkansa kannettavana, mutta sitä oli vaikea nähdä, kun oli niin syvällä omassa alhossa.
Raivio: ”Oma elämä rupesi kaatumaan niin täysin. Kun kuuntelin muiden vinkumista ja valittamista asioista, ja purin itse hammasta. Jos tuo olisi hankalinta mitä elämässäni olisi, olisin iloisin ihminen koko maailmassa. Vaihtaisin osat millisekunnissa.”
Raittiille kitaristille alkoi olla vaikeampi ja vaikeampi sietää ajatusta, että kiertueelle lähdetään ryyppäämään. Jos vaihtoehdot olivat läträtä viinan kanssa tai tehdä musiikkia, hänen ei oikein voinut käsittää, miksi joku valitsisi jotain muuta kuin musiikin.
Raivio: ”Huomasin, että osa ei siihen pysty. Sitten rupesi ihmisiä putoamaan kyydistä pois. En sanoisi, että yksikään olisi lähtenyt bändistä. Niin se vain on mennyt. On tullut uusia soittajia. En olisi ikinä halunnut luopua aikaisemmista. Olemme vieläkin kaikki hyviä ystäviä. Ainakin omasta puolestani.”
Kauneuden kipinä
”Ja unien sinilintu, ja linnulla kultainen suu”
Aleah Stanbridge menehtyi 18. huhtikuuta 2016.
Raivio on kuvaillut rakkaansa kuolemaa kirjassa sanomalla, että Aleahin pelko ja kärsimys oli nyt poissa. ”Sekunti sen jälkeen, kun Aleah otti viimeisen henkäyksensä, mulla oli rauha sen suhteen, etten tule saamaan tästä asiasta rauhaa koskaan. Niin raastavaa se on menettää toinen näin.”
Ei ole tarvetta kysyä tarkemmin.
Riekki: ”Kun kävimme Juhan kanssa pahimpia asioita läpi, puhuimme Aleahin kuolemasta ja niistä hetkistä neljä tuntia. Itsekin olin välillä, että ei helevetti. Ehkä se on näkynyt välillä ulospäinkin. Ei hirveän helppoa mullakaan ollut koko ajan siinä.”
Tieto ei tullut muille ihan täydellisenä yllätyksenä. Vuosikausia samassa bändissä soittaneet ja ympäri maailmaa kiertäneet ystävykset olivat alkaneet ounastella, että nyt Ruotsissa on jotain kamalaa meneillään. Kotamäen on vaikea pukea tuolloisia tuntemuksiaan sanoiksi.
Kotamäki: ”Se miltä se tuntui… Kyllä sen voi varmaan kuka tahansa kuvitella, kun miettii, miten paljon mekin porukassa vietettiin aikaa keskenämme vuositasolla. Helvetin monien vuosien ajan.”
Raivio alkoi toden teolla riutua. Hän kertoo kirjassa tietäneensä itsekin näyttävänsä ”kuin yhdistäisi Mattiesko Hytösen ja rusinan”. Hän sanoo tuijotelleensa hänen ja Aleahin kotitilalla kattoparrua, johon voisi hirttää itsensä. Hän vitsaili asialla, ettei koskaan tarttuisi tuumasta toimeen – ja köyteen.
Kotamäki: ”Kyllä siinä varmaan voi hiukan kuvitella, miltä se tuntuu seurata vieressä kaveria, joka käy läpi tuollaista tilannetta. Kai sitä ihmiset suurin osa toivottavasti osaa olla pahoillaan kavereitten puolesta. Kyllä se aika hyvin tietysti korostuu tällaisessa kaverirevohkassa. Eihän se voi olla vaikuttamatta.”
Raivio joutui väistämättä katsomaan vanhoja tekstejään aivan uudesta näkökulmasta. Hän on painiskellut pimeinä hetkinä paljon ajatuksen kanssa, olisivatko asiat menneet toisin, jos hän olisi kirjoittanut lauluja vaikka ”surffaamisesta ja kookospähkinästä mehujuoman vetämisestä Havaijilla”.
Raivio: ”Välillä tulee, että vittu mitä mä oon mennyt tekemään. Vaikka en itse suostu katsomaan itseäni surutyypiksi. Olen aina ollut toivo edellä kaikissa asioissa. Sellainen tulen olemaan loppuun asti. Joku toivo on lopussa, kun ovi suljetaan. Toivon kipinä, sellainen kauneuden kipinä. Olen tehnyt vain sen, mikä aidosti tulee. Se on mun tehtävä.”
Kultainen valo
”Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu”
Surun musertama Raivio vetäytyi omiin oloihinsa. Uutta musiikkia ei ollut tulossa tai edes odotettavissa. Muu bändi joutui isojen kysymysten äärelle.
Kotamäki: ”Ei sitä voinut olla miettimättä, että vittu olikohan tämä koko homma tässä. Sellaista se elämä on. Kaikilta ne läheiset kuolevat jossain vaiheessa.”
Ei kuitenkaan ollut. Aleah oli sanonut Raiviolle: ”Mene rohkeasti kohti pimeyttä, sillä sen takaa löytyy valo”. Raivio päätti, että hän ei voi antaa periksi. Hän päätti julkaista yhteisprojektin Trees of Eternityn esikoisalbumin Hour of The Nightingalen (2016) ja Aleahin muun musiikkiperinnön.
Uuden musiikin ja Swallow the Sunin suhteen Raivio purki sielunsa Lumina Aurealle. Nimi tarkoittaa kultaista valoa. Riekki kuvailee Aapo Lahtelan ja Vesa Rannan tuottamaa ja ohjaamaa videota ennemmin lyhytelokuvaksi kuin musiikkivideoksi. Se ilmestyi vuonna 2018, kun yö oli pisimmillään.
Raivio rääkkäsi luomistyössään itseään henkisesti – ja fyysisesti.
Riekki: ”Juhan ’taiteelliset metodit’ Lumina Aureassa… Siinä kohtaa tuli vähän, että ei saatana. Ei oikein lisäkysymyksiä tahtonut millään lailla herahtaa. En oikein halunnutkaan tietää enempää asiasta. Eiköhän se välity, että sfäärit ovat olleet mitä olleet.”
Raivio: ”Olen rehellinen. Se on niin jokapäiväistä elämää, miltä se sisimmässä tuntuu. Ja tulee olemaan sinne asti, kun itselläni aika loppuu tällä planeetalla. On monta biisiä, mitä en pysty ikinä soittamaan. Enkä halua kuunnellakaan niitä. Ikävä kyllä. Aina välillä mieli palaa siihen.”
Raivio jätti keikkoja välistä ja yhtye jatkoi tuuraajien voimin. Kun hän palasi riviin, hän alkoi vältellä katsekontaktia yleisön kanssa. Hän ei kaipaa sääliä, eikä vaikuttaa katkeralta. Oikeastaan hän ei voi katkeria ihmisiä sietää.
Raivio: ”Semmoiset ihmiset syövät kaiken ilon ja ilman ympäriltään. Kaikkihan meistä ovat katkeria jostain asioista. Ja on ehkä syytäkin. Mutta se ei saa missään tapauksessa olla pääasiassa. Tiedän itseni. Minussa on toivo ja valonkipinä, jotka ovat olleet lapsesta asti sisälläni. Valoa kohti. Ainakin yrittäen.”
Raivio miettii pitkään hiljaa, kun häneltä kysyy, miten hän itse toivoisi muiden mahdollisesti suhtautuvan suruun, jonka hän on joutunut käymään läpi.
Raivio: ”Parempi kun ei tule sanomaan mitään. Sanomattomuus on paras sana. Mukavat ihmiset myötäelävät, mutta jokaisella on omat surunsa. Ei siihen sellaisia sanoja ole. Useimmiten ne saattavat vain hankaloittaa. Tässä vain yrittää tehdä parhaimpansa tai huonoimpansa.”
Kaksijakoinen suru
”Ja se unien sinilintu, se lapsia tuudittaa”
Raivio ei koskaan hakeutunut terapiaan. Hän ajatteli, ettei voi olla huonompi kuin isänsä, joka pärjäsi aina itse ilman ammattiapua. Mies kuvailee katsovansa itseään todella heikkona ihmisenä.
Raivio: ”Todellisuus on kuitenkin se, että vahvat ihmiset osaavat hakea apua ja puhua. Koko bändin suhteen se on ollut pitkälti sama. Ihmiset ovat samalla helvetin vahvoja ja samalla helvetin heikkoja oman luullun vahvuutensa takia. Tämä on vain jäänyt. Olemme suomalainen metsäbändi, niin minkäs teet.”
Kotamäki: ”Ehkä paistaa se, miten kuitenkin oli sen homman pyörteessä. Sitä vaan meni eteenpäin ja eteenpäin. Ei välttämättä kukaan niitä hommia käsitellyt millään tapaa sillä hetkellä. Kai tuo on ihan normaalia ihmiselämää, vastoinkäymisiä ja tapahtumia, mitkä ovat vain tapahtuneet tuollaisessa ympäristössä. Eikös meillä kaikilla ole elämässä omat ongelmamme?”
Elämä on mennyt eteenpäin. Raiviollakin. Hän kuitenkin sanoo, että suru on edelleen todellinen osa häntä itseään. Hyvässä ja pahassa. Musiikillisesti hyvässä, mutta itsensä ja hyvinvointinsa kannalta pahassa.
Raivio: ”Elämä ei ole helppoa kenellekään. Se on lähtöpiste. Toisilla se menee pikkuisen iisimmin, toisilla vaikeammin. Mutta ei se helppoa ole kenelläkään tässä maailmassa. Se on asia, mikä on täysin varma.”
Kirjan tekijänä Riekki myös kuvailee Aleahin kuoleman olleen myös käännekohta bändille. Homma alkoi mennä toiseen ääripäähän. Bändin juopottelu alkoi vähentyä huomattavasti alkuajoista.
Kotamäki: ”Kyllähän se siinä aika ilmeiseksi tulee, että siinä kuitenkin aikajana kattaa yli 20 vuotta. Ihmiset aikuistuvat – osa enemmän ja osa vähemmän. Siinä sen muutoksen huomaa.”
Swallow the Sunilla menee nyt sekä Kotamäen että Raivion mukaan hyvin. Raivio sanoo, että bändi on elämäntapamuutosten ja kommunikoinnin parantumisen ansiosta paras versio siitä, mitä se voi tällä hetkellä olla. Hän toivoo, että se myös pysyy sellaisena.
Raivio: ”Tämä on täysin eri bändi. Se ei ole ollut ikinä näin kovassa iskussa kuin viimeisimpinä vuosina. Toivottavasti tämä kirja ei ole testamentti. Tulevaisuus on ollut täysin auki oikeastaan ekasta demosta lähtien. Ennemmin soitan aitoa musiikkia, joka on tehty oikein, kuin soittaisin stadionilla tietäen itsekin, että tämä ei ole rehellistä. Se on tämän bändin ydin.”
Kotamäki: ”Sanotaanko näin, että asiat näyttävät suhteellisen positiivisilta. Aika hankala kuvitella, että tekisi elämässään jotain muuta. Tai osaisi. Ei tässä pysty vielä pitkään aikaan periksi antamaan.”
Takaisin valoon
”Se laulaa unisen laulun; la-la lalla-la lallallaa”
Vaikka puhuminen kirjaa varten hankalaa ja kivuliastakin, Kotamäki, Raivio ja Riekki ovat kaikki tyytyväisiä, että teos tuli tehtyä. Riekki uskoo, että se oli bändin jäsenille jopa terapeuttinen kokemus.
Raivio: ”Halusin kuulla ja tietää muiden näkemyksen asioihin, nähdä bändin tarinan muiden silmin. Se oli minulle paljon mielenkiintoisempaa kuin omista asioista puhuminen. Se oli yksi suurimmista syistä, miksi halusin lähteä tekemään tätä”.
Kotamäki: ”Varsinkin Aleksi (Munter), mitä hän puhuu omista kokemuksistaan vuosien varrella. Eihän hän ole pystynyt millään lailla niitä käsittelemään ennen kuin jälkikäteen. Itse olin niin vitun nuori, kun tämä aloitettiin. Minulla on mennyt koko aikuisikä tämän parissa. Ei kai se ihme ole, että on vähän vinksallaan.”
Kotamäen mukaan kaikki tuntuu kirjaprojektin jälkeen paljon tasapainoisemmalta.
Kotamäki: ”Kyllä kun suomalainen mies puhui, se näköjään puhdisti ilmapiiriä aika paljon. Tuo oli aika hyvä homma. Noistakin selvittiin, bändi on ylipäätään kasassa ja kaikki ollaan kavereita keskenämme… se on kaiken tuon jälkeen aika ihmeellinen asia.”
Sekä Kotamäki että Raivio ovat toki otettuja, jos kirja kiinnostaa muitakin kuin bändin faneja ja antaa heille jotain. Ehkä jopa ohjaa Swallow the Sunin musiikin pariin.
Raivio: ”Emme halunneet, että se olisi Wikipedia-lukemista. Minusta sen pitää herättää tunteita. Minulla on sellainen tunne, että jos joku tuon uskaltaa tai haluaa lukea, sieltä jonkun näköisiä tunteita ehkä jää. Vaikka ei pitäisi bändistä tai tämän tyylisestä musasta, minkä ymmärrän hyvin”.
Kotamäki: ”Kyllä se kirjana on ehkä sellainen, mitä voisi luettavaksi suositella useammillekin ihmisille. Toki siellä on paljon triviaa ja nippelitietoa kuten levyäänityksiä, synasoundeja ja paskanjauhamista. Mutta se tarina, mikä siellä on, kyllä sitä voi suositella muillekin kuin bändin faneille.”
Riekki: ”Olen helevetin tyytyväinen, että tuli lähdettyä projektiin. Koen vaikeasti määriteltävää ylpeyttä, että sain tuoda tämän tarinan esille. Helevetin hieno bändi.”
Väliotsikoiden alta löytyvät kursivoidut kohdat ovat P. Mustapään runosta Laulu Nukkumatista, joka on tullut suomalaisille tunnetuksi Tapio Rautavaaran säveltämästä kappaleesta Sininen uni.
Haastattelut on tehty, kun kylmä talvipäivä kääntyy pimeäksi illaksi. Ne on kirjoitettu, kun kylmä yö kääntyy kirkkaaksi talviaamuksi.