Synkentyvää kyytiä uuteen vuosituhanteen – Helloweenin The Dark Ride kaksikymmentä vuotta

Vuonna 1993 koki suosionsa aallonpohjan (vastaajasta riippuen myös taiteellisen) ”Chameleon”-levyn myötä. Albumin jälkeen Michael Kiske, jota yleisesti pidettiin yhtenä heavy metalin kirkkaimmista äänistä, poistui riveistä. Tilalle astui Andi Deris ja yhtyeen ura lähti uuteen nousuun upean ”Master Of The Rings”-levyn myötä. Derisin vokalisoimana yhtyeen taso sekä suosio pysyi korkealla, mutta ihan kaikki jutut ei yhtyeelläkään osunut maaliin. Hämmennystä aiheuttanut cover-kokoelma ”Metal Jukebox” sai monet miettimään, että onko yhtyeen omat paukut käytetty loppuun ja tuho vääjäämätön. Yhtye kuitenkaan tuskin otti asiaa niin tosissaan, sillä huumori ja kieli poskessa-meininki oli aina ollut yksi yhtyeen elementtejä.

Helloween oli aina pitänyt kiinni omasta tyylistään, mutta huhut tulevasta ”The Dark Ride”-nimisestä kokopitkästä enteilivät muutosta. Hurjimmat huhut kertoivat jopa bändin loikanneen tyylinsä huippukautta eläneen nu metalin pariin. ihan näin hurjiin muutoksiin bändi ei ryhtynyt, mutta kyllä bändillä oli joko etsikkoaika tai sitten he tiesivät tasan mitä olivat tekemässä. Mielipiteet näiden kahden välillä vaihtelevat, jopa bändin sisällä. Kitaristi Michael Weikath on sanonut levyä virheeksi ja basisti Markus Grosskopf on sanonut yhtyeen kuunnelleen liikaa muita ihmisiä. Minä taas täysin ulkopuolisena olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla.

Ensimmäinen silmiinpistävä muutos oli jo levynkannessa. Helloween oli aikaisemmin ollut kirkkaiden värien ystävä ja kannet ovat tihkuneet muun muassa huumoria ja hauskoja yksityiskohtia. Bändin ikoniseksi tunnusmerkiksi muodostunut kurpitsa on kannessa pelottavampi kuin koskaan ja henkii pahaa ilmapiiriä alla kiitävän maapallon päällä. Musta on hallitseva väri ja soittajien kuvatkin ovat voimakkaasti varjostettuja.

Musiikillisesti levy ei mielestäni ole niinkään linjakas kokonaisuus, vaan muodostaa oman maailmansa eri henkisistä biiseistä. Kuten levynkansissakin, niin musiikin yleissävy on silti tumma alemmas viritettyjen kitaroiden myötä ja Deris on myös ottanut äänensä alarekisterin vahvempaan käyttöön. Itse jakaisin levyn useampaan osioon, jossa jakautuvat perinteisemmät Helloween-raidat, balladit sekä juuri vuosituhatta vaihtaneen bändin uudempi soundi.

Maailman melskeitä kuvaavan ”Beyond The Portal”-intron myötä levyn varsinaisesti aloittaa singlenäkin julkaistu kappale nimeltä ”Mr. Torture”. Tämän kappaleen lukisin bändin vanhempaan koulukuntaan, sillä biisi on menevä ja kitaroiden melodiat sekä riffit ovat suoraan kuin aikaisemmin mainitulta ”Master Of The Rings”-levyltä. Kertosäe on bändille hyvin tyypillinen mahtipontisine lauluosuuksineen. Tekstikin on minusta hauska kertomus herrasta, joka tyydyttää muun muassa espanjalaisten kotirouvien salaisia fantasioita. Kappale on rumpali Uli Kuschin käsialaa, joten hyvin mies on omaksunut yhtyeen biisintekokaavan. Samaan kastiin lukisin seuraavan ”All Over The Nations”-biisin. Weikathin tekemä ralli kenties perinteisistä perinteisin Helloween-biisi. Duurin omainen alkumelodia, Deriksen pitkiä sanoja hyväilevä laulumelodia ja edelleen mahtipontinen kertosäe pitävät tutun tunteen sydämessä.

Ensimmäisenä uudempaa koulukuntaa ja olemusta edustaa kitaristi Roland Grapowin kitarasta syntynyt ”Escalation 666”. Numerosarja voisi yhtyeen tapauksessa olla ironiaa iloisen tarinan yhteydessä, mutta kertosäe ”Shadows on the wall – darkness is preading/I warm my hands on the flames of lies/In vain I scream-against the wind/They don’t understand my last testament/Escalation 666” kertoo, että nyt ollaan tummempien vesien äärellä. Alun kitarariffi voisi hyvin olla Zakk Wylden soittama, sillä hänen tavaramerkiksi noussut vingutus pomppaa heti esiin. Biisi alkaa hitaana sekä raskaana ja vaikka tempo nopeutuu, niin raskaudesta ei luovuta. Taustalla koskettimet luovat vielä äänimaailmallaan syvyyttä ja Deriksen laulu ei raikaa totutun iloisena. Erilainen Helloween, mutta kyllä minä tästäkin pidän, vaikka aluksi oudolta kuulostikin. Ikään kuin osuvana parina edelliselle ”Mirror Mirror”-biisin laskevan kuuluvan myös tähän uudemman aikakauden soundeihin. Raskas biisi ja vaikka kertosäe on päähän jäävä, niin iloisuutta siitä ei hakemallakaan löydä. Sinällään ei mitenkään monipuolinen biisi ja itse asiassa aika itseään toistava, mutta sormi ei kuitenkaan hakeudu skip-napille.

Levyn toisena singlenä julkaistu ”If I Could Fly” on sinällään hyvin perinteinen balladi, mutta pirun hieno sellainen. Karu pianomelodia on äärimmäisen iskevä ja tarttuva, kuten myös kertosäe ja vaikka mitään yllätysmomenttia kappale ei sisällä, niin kyllähän tämän äärellä hiljentyy aina. Myös kappaleesta tehty video henkii varjojen maailmaa auringonpaisteen sijaan.

”Salvation” on itselleni hieman sellainen väliinputoajabiisi. Hienon kertosäkeen omaava biisi ei ole kuitenkaan niin omaperäinen edes yhtyeen omassa katalogissa, että se nousisi sieltä mitenkään erityisesti esille. Sinällään jännää, koska biisissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa ja sisältää paljon bändille tyypillisiä hienoja elementtejä. Siinä ei vain ole itselleni tarpeeksi koukkua nostamaan sitä muiden yläpuolelle.

“The Departed (Sun Is Going Down)”-biisin laskisin uuteen Helloween-maailmaan kuuluvaksi. Yksinkertaisen riffin varaan rakentuva biisi sisältää hienon väliosan puhelauluineen ja äärimmäisen hienon kertosäkeen. Rumpali Kusch on levyllä hurjassa vedossa, sillä soittamisen lisäksi hän on onnistunut säveltämään hienot biisit niin vanhalla kuin uudella Helloween-metodilla. Mielestäni tämä biisi on vähän sellainen unohdettu klassikko ja jää aina sivuun puhuttaessa bändin hienoista biiseistä. ”I Live For Your Pain” kulkee samoilla laduilla uusien soundien kanssa ja varsinkin basisti Grosskopf saa hyvin näkyvyyttä soitolleen. Biisi on raskas ja keskitempoinen, mutta kertosäkeessä on jälleen huikeaa tarttuvuutta. Sooloissakin Weikath ja Grapow tuntuvat hakeneen biiseihin uudenlaista näkökulmaa perinteisen nopeiden tilutusten sijaan, vaikka ainahan heidän soitossaan on ollut runsas annos melodiaa.

”We Damn The Night”-biisin olemuksesta on vaikea sanoa, mutta ehkä asettaisin sen vanhemman Helloween-tuotannon kategoriaan. Puolustan tätä mielipidettä tarttuvalla kertosäkeellä, joka juoksee bändille tyypillisenä vahvasti ja ylväästi eteenpäin. Erilaisena elementtinä biisissä on Joen Ellerbrockin koskettimien vahva osuus soolosoittimena. Muutenkin Ellenbrockin rooli levyllä on suhteellisen iso ja hän täydentää biisejä soitollaan monin tavoin. ”Immortal” on hieno yhdistelmä vähäeleisyyttä ja mahtipontisuutta. Säkeistöissä mennään vähän himmennetyin lyhdyin, mutta muuten hommat soi isollaan. Ei pahaa sanaa tästäkään biisistä.

Levyn päättävä, lähes kymmenminuuttinen nimiraita ”The Dark Ride” on kuin maalaus, josta on löydettävissä elementtejä ja värejä joka suuntaan. Ehkä biisi on levyllä esitetyn uudemman Helloween-tyylin lopullinen huipentuma. Sirkustyylissään biisi on siellä pimeämmällä puolella, missä Blackie Lawlesskin olisi halunnut olla :in ”Inside The Electric Circus”-levyllä myöhempien lausuntojensa perusteella. Hieno ja uljas päätös levylle.

Tuottajajien Roy Z:n ja Charlie Bauerfeindin johdolla Helloween otti uuden vuosituhannen alun suvereenisti haltuun päivittämällä Teneriffalla äänitetyllä levyllä soundiaan, mutta luopumatta omista tavaramerkeistään, joiden avulla bändi oli selvinnyt läpi hankalienkin vuosien. Levy jäi kylläkin kitaristi Grapowin ja rumpali Kuschin viimeiseksi yhtyeen riveissä, sillä he lähtivät tai lähetettiin kiertueen jälkeen keskittymään -bändiinsä. The Dark Ride-levy nousee usein Helloween-keskusteluissa esiin juuri erilaisuutensa vuoksi, mutta olisi syytä muistaa, että se on sisältönsä puolestakin ehtaa klassikkokamaa.

Kommentoi julkaisua