Tervetuloa sapattiin väärä kaupunki – King Diamond Espoon Metro Areenalla

Vuoden 2016 keväälle ja alkukesälle oli Suomeen tiedossa kaksi keikkaa, joista molemmista olin todennut, etteivät edes omat hautajaiseni estäisi minua tulemasta paikalle. Näistä ensimmäinen – Graveland – tulikin nähtyä jo viime kuun Steelfesteillä, ja nyt oli vuorossa se toinen: King Diamond. Vaikka suhtaudun musiikkiin ylipäätään suhteellisen intohimoisesti ja suurella sydämellä, on King Diamond vielä astetta ylempänä. Kunkku on itselleni yksi harvoista artisteista, joita fanitan kuin mikäkin teinityttö Take Thatia. Ilman Kunkkua sydämessäni olisi suuri tyhjiö.

Eikä siinä, ettenkö Kunkkua olisi nähnyt livenä jo aiemmin, sillä tokihan mies yhtyeineen on Suomessa vieraillut useaankin otteeseen sen jälkeen, kun varasti sydämeni joskus 90-luvun puolivälissä. Yksi ongelma aiemmin todistamillani keikoilla vain on aina ollut, nimittäin yksi suurimmista suosikkikappaleistani, ”A Mansion in Darkness”, on loistanut settilistassa ainoastaan poissaolollaan. Nyt ei sitä pelkoa ollut, koska luvassa oli show, jossa esitettäisiin kokonaisuudessaan vuoden 1987 albumi ”Abigail”, jolta myös kyseinen kappale löytyy. Mutta ennen kuin mennään itse päätähden esiintymiseen, annetaan kollegan kertoa muutama sananen lämmittelijäksi valitun Amaranthen esiintymisestä. Ossi, ole hyvä.

Vaahtokarkki ei käy alkupalaksi tuhdille kinkulle. Tähän konsensukseen fanit internetin syövereissä pääsivät jo hyvissä ajoin ennen keikkaa, mutta juuri tuota ällönmakeaa höttöä iltaseitsemältä aloittanut lämppäribändi Amaranthe edusti King Diamondiin verrattuna. Ruotsalaiskuusikon areenalle houkuttelema yleisömäärä kielikin siitä, että suurin osa keikkaväestä haki pohjia illan pääesintyjälle jostain ihan muualta.

Amaranthen esityksessä ei kuitenkaan paistanut läpi alistuminen tai masennus. Toki yhtye tiedosti tilanteensa, ja solisti Jake E muistutti itsekin pariin otteeseen aplodien säestämänä, ketä varten Espooseen oikeasti oli tultu. Amaranthe kuitenkin suhtautui erikoiseen lämppärislottiinsa nimenomaan mahdollisuutena, ja yhtye tykitti tuntiin kappalemäärältään lähes täysimittaisen keikan.

Yhtye esitteli setissään kolmen albumin mittaista katalogiaan hyvin tasaisesti. Avauskaksikko ”Digital World” ja ”Trinity” menivät yleisön osalta vielä täysin yössä, mutta jo kolmantena kuultu bändin suurin hitti ”Hunger” herätti väkijoukon siihen, että lavalla soittava porukka on tullut tekemään vaikutuksen lähtökohdista välittämättä.

Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä lämpimämmäksi kävi alati kasvavan yleisön vastaanotto. Amaranthen faneja paikalla oli vain kourallinen, mutta jokaisen kappaleen jälkeen suosionosoitukset raikuivat edellistä kovempina. Neljäntoista kappaleen settiin mahtui vain niukasti hengähdystaukoja, joista yksi tarjoiltiin ”Amaranthine”-balladin muodossa. Kappaleessa naissolisti Elize Ryd sai mahdollisuuden herkistää yleisöä muutenkin kuin asuvalinnallaan.

Amaranthe rokkasi napakasti mutta taidokkaasti, ja kitaristi Olof Mörckin soolot eivät menneet ohi korvien kaikilta King Diamond -faneiltakaan. Yhtyeen anteeksipyytelemätön ote voitti lopulta paikalle vaivautuneen yleisön täysin puolelleen, ja keikan lopuksi lavalta poistui joukko tyytyväisiä ja huojentuneita ruotsalaisia. Amaranthen esitys oli herkkua kaikkiruokaisille, mutta vanhoillisimmille hevi-arskoille vastuu illan viihdearvosta lepäsi täysin King Diamondin harteilla.

Settilista (Amaranthe):
01. Digital World
02. Trinity
03. Hunger
04. Invincible
05. 1.000.000 Lightyears
06. Massive Addictive
07. True
08. Afterlife
09. Electroheart
10. Amaranthine
11. Call Out My Name
12. The Nexus
13. Dynamite
14. Drop Dead Cynical

Tismalleen aikataulussaan, tasan klo 20:30, se sitten alkoi. ”Them”-albumin intro ”Out from the Asylum” saatteli Kuninkaan yhtyeineen lavalle, ja perään rykäisty ”Welcome Home” kertoi jo paljon siitä, mitä oli luvassa. Soundit olivat kunnossa, soitto näytti toimivan, itse Kuninkaan ääni kuului täydellisesti ja lavashow’n visuaalinen ilme oli näyttävä. Pyörätuolissa istuskellut mummo autettiin avausraidalla ylös tuolistaan, ja seuraavana vuorossa ollut ”Sleepless Nights” viimeistään takasi sen, että yleisössäkin noustiin pikkuhiljaa tuoleilta ylös. Yleisön laulaessa innokkaasti kappaletta mukana Kunkku kiittelikin jo ensimmäistä kertaa mahtavaa yleisöä. Tosin miehelle ei ilmeisestikään ollut kerrottu, että tapahtuma-areena sijaitsi Helsingin sijaan Espoossa. ”Thank you, Helsinki” -huudot eivät kuitenkaan mitään haitanneet, korkeintaan aiheuttivat pienen hymähdyksen espoolaisen suupieliin.

Tämän jälkeen keikka jatkui vielä hetken King Diamondin sekä Mercyful Faten vanhojen klassikoiden parissa. Eleettömästi ja virheettömästi läpi viedyt ”Halloween” sekä ”Eye of the Witch” jaksoivat laulattaa mukana, mutta eivät sinällään tuoneet suuria yllätyksiä. Sen sijaan itselleni jopa pienenä yllätyksenä tuli, kuinka loistavasti illan ensimmäinen Mercyful Fate -cover, debyyttialbumin nimiraita ”Melissa”, toimi livenä. Suuresta fanituksestani huolimatta olin kuitenkin alitajuisesti ajatellut, että onhan tämä nähty jo kolme kertaa aiemmin. ”Melissa” oli tänä lauantai-iltana se valttikortti, joka sai ymmärtämään, kuinka Kunkun voi nähdä aina uudestaan ja uudestaan: jossain kohdin kylmät väreet tuntuvat selkäytimessä asti. Nyt ne alkoivat Andy LaRocquen soittaessa ”Melissan” kitaraliidejä eivätkä ainakaan vähentyneet Kunkun laulaessa ilmoille ”Melissa, you were the queen of the night, Melissa, you were my light…”.

Seuraavana kuultu toinen ”pakollinen” Mercyful Fate -cover ”Come to the Sabbath” aiheutti jälleen mukavan vuorotyöskentelyn yleisön ja Kuninkaan välillä, kunnes olikin jo illan varsinaisen spektaakkelin aika. Pienen ”Them” instrumentaalin antaman hengähdystauon jälkeen alkoi kaiuttimista kuulua ”Abigail”-albumin intro: ”We are gathered here tonight to lay to rest Abigail LaFey. Whom we now know was first born dead on The 7th Day of July 1777…”

Niinpä “matematiikanopettaja”, pian 60-vuotta täyttävä Kim Bendix Petersen, joka paremmin King Diamondina tunnetaan, tuli avausraidan ”Arrival” aikana kertomaan Metro Areenan yleisölle, kuinka 18 on oikeastaan 9. Tätä maagista laskusuoritusta enemmän odotin kuitenkin jo seuraavaa raitaa, ja täytyy myöntää, että taisinpa parit kyyneleetkin tirauttaa ”A Mansion in Darknessin” soidessa.

Jos oli kyseinen kappale täydellisesti soitettu ja sitä kautta itselleni yksi unelmien täyttymys, niin sitä oli lopulta oikeastaan koko keikkakin. Ainoa hyvin pieni keskeytys keikalla tapahtui ”The 7th Day of July 1777” alkuun, jossa kitaristi Andy LaRocquen lavalle tuotu puoliakustinen kitara ei tahtonut ottaa kuuluakseen. Tämäkin hyvin pieni ongelma saatiin korjattua ihan muutamassa sekunnissa.

Ja loppupeleissä, vaikka Kuningas itse jaksoi keikan loppupuolella kiittää toistamiseen Helsingin yleisöä, niin sekään ei haitannut. Pääasia oli kuitenkin itse konsertti, jota on kovin vaikea sanoin kuvailla. Sen voin kertoa, että paikalla olleet tietävät nähneensä jotakin uskomatonta. King Diamond on jotakin, mikä pitää kokea itse. Kun sen ymmärtää ja sisäistää, livekokemuksen tuntee lopulta syvällä sisuksissaan asti.

Shown visuaalisesta puolesta huolehtivat ”Abigail”-levyn tarinaan pohjautuen muutamat näyttelijät, joista isointa roolia ottivat luonnollisestikin itse Abigail sekä tarinan toinen naispuolinen hahmo Miriam. Tykkäsin kuitenkin siitä, ettei näyttelijöitä käytetty liikaa eikä konsertti sitä kautta mennyt pelkäksi teatteriksi tai edes musikaaliksi. Pientä lisämakua nämä tietysti antavat, samoin kuin portaikoksi rakennettu lavarakennelma pentagrammeineen ja poikkipuu alhaalla olevine risteineen, mutta loppupeleissä itse musiikki pysyi kuitenkin pääroolissa.

Espoon Metro Areena oli ihan toimiva ratkaisu esiintymispaikaksi, mutta säälittävän paljon tyhjiä penkkejä areenalla kuitenkin näki. Oliko syynä Areenan hankala sijainti, lippujen hinta vai lämmittelijäyhtye, jonka sopivuudesta oltiin lähinnä eri mieltä? En tiedä, mutta King Diamondin puolitoistatuntisen esityksen jälkeen lähinnä säälin heitä, joille paikka Areenalla olisi ollut vapaana. Ette tiedä, mitä menetitte.

Pientä kritiikkiä pitää antaa istumapaikkajärjestelyistä, sillä ilmeisesti lavarakennelmaa oli viime hetkellä muutettu niin, ettei alkuperäisestä istumapaikastani aivan lavan välittömästä läheisyydestä olisi kuulemma nähnyt mitään. Sain toki vaihtoehtoisen lipun katsomon toiseen reunaan, mutta kyseiseltä paikalta olisin nähnyt lavalle vielä vähemmän. Siinä mielessä täytyy todeta, että onneksi konsertti ei ollut loppuunmyyty, vaan onnistuin valitsemaan tyhjistä penkeistä itselleni oikein mukavan paikan. Tästä huolimatta näiden asioiden pitäisi olla kunnossa, eikä korvaava lippu katsomaan lavarakennelmia lavan takaa ole kovin kiva juttu.

Ja jos nyt aivan minimaalisen pieni miinus pitää myös Kunkulle yhtyeineen antaa, niin vähän ihmetyttää nihkeys tulla esittämään ainuttakaan encorea yleisölle, jota kuitenkin niin vuolaasti keikan aikana kehuttiin. Tämäkin oli kyllä odotettavissa, sillä encoreita ei ole kuultu kiertueen aiemmillakaan esiintymisillä, silti se jättää pienen ikävän jälkimaun suuhun. Kappalemateriaalista kun ei kuitenkaan ole puute, mutta ehkä tälle on jokin hyvä syy, jota en tiedä. Ja loppujen lopuksi show vain oli jo itsessään niin täydellinen, että sitä olisi voinut katsoa vaikka viisi tuntia. Siksi ei oikein kehtaa syyttää yhtyettä keikan lyhyydestä tai edes vaatia lisää, vaan täytyy poistua tyytyväisenä kotiin odottamaan yhtyeen seuraavaa vierailua Suomeen, jolloin tulen jälleen kerran todellakin olemaan paikalla. Kiitos King Diamond!

Settilista (King Diamond):
01. Out from the Asylum
02. Welcome Home
03. Sleepless Nights
04. Halloween
05. Eye of the Witch
06. Melissa (Mercyful Fate-cover)
07. Come to the Sabbath (Mercyful Fate-cover)
08. ”Them”
09. Funeral
10. Arrival
11. A Mansion in Darkness
12. The Family Ghost
13. The 7th Day of July 1777
14. Omens
15. The Possession
16. Abigail
17. Black Horsemen
18. Insanity

Kirjoittanut: Riku Mäkinen (King Diamond) & Ossi Kumpula (Amaranthe)
Kuvat: Jani Kormu/ Kormugraphy