Tomin ja Villen aurinkoiset seikkailut Provinssissa, osa 1: Torstai
Ville: 39. Provinssi järjestettiin kesä-heinäkuun vaihteessa tutulla paikallaan Törnävänsaaressa Seinäjoella. Paikallisena kulttuurivaikuttajana tietenkin tuli oltua paikalla, ja vaikka ohjelmisto ei kauheasti innostanut, tiesi jo etukäteen, että Provinssissa kannattaa olla paikalla jos vaan mahdollista. Oman arvomaailman kanssa tuli ehkä otettua hieman takapakkia, kun viikonlopun teema oli itselleni lähinnä edustaminen ja näytillä oleminen, sen sijaan että fiilistelisi itsekseen keikkoja. Itsetunto on ainakin nyt kohdillaan, sen verran asuvalinnoista sai kehuja ja päitä kääntymään!
Tom: Oma festarikokemukseni alkoi jo tavanomaisesti keskiviikkona, sillä olihan se hyvä telttapaikka saatava. Camp Provinssi ei ole käyntieni aikana juuri muuttunut, mutta tällä kertaa telttojen pystyttäminen oli hieman järjestelmällisempää, eikä sitä mielivaltaista kaaosta, johon muutaman sadan teltan leiringit saattaisivat suistua. Camp Provinssi sisälsi tuttuun tapaan perinteiset festarisuihkut, kioskit sekä vessat, joita olisi toki voinut olla pari kappaletta enemmänkin. Etenkin viimeisen parin päivän aikana bajamajojen käyttö tuntui luksukselta verrattuna kuralla ja vessapaperin rippeillä kuorrutettuun vesivessaan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan mukava paikka yöpyä kuten aina, etenkin varsinaisen festarialueen läheisyyden takia.
Itse festarointi alkoi torstai-iltapäivänä tutun ja turvallisen muodossa, kun Turmion Kätilöt nousivat Soundi Stagelle. Bändi on tuttu ja turvallinen festarivalinta, hyvässä sekä pahassa. Bändin musiikki on ehdottomasti sitä, joka saa ihmisiä liikkeelle, mutta tällä kertaa bändi toimi lähinnä vaisuna aloituksena. Jotenkin bändin meno ei tunkkaisessa teltassa vain onnistunut oikein lähtemään, sillä väkeä ei vielä hirvittävästi paikalta löytynyt. Soundi Stagen kuhnuiset sounditkaan eivät juuri tehneet oikeuksia, sillä bändin varsinaisena ”juttuna” oleva diskoäänimaailma ei välittynyt kolkkoäänisessä teltassa. Toki musiikki näytti paikalla olleelle yleisölle maistuvan, ja se on ehdottomasti hyvä. Tällä kertaa ei vaan tänne päähän uponnut.
Ville: Vanhan saarilavan takana oleva kesäteatteri nousevine penkkirivistöineen oli otettu käyttöön, ja sen sai kunnian korkata nettimeeminä syntynyt Kalevauva.fi. Duo veti amfiteatterin täpötäyteen väkeä hihittelemään, taputtamaan ja laulamaan vauva.fi-sivuston juttuihin pohjaavien kappaleiden mukana. Tarinankerronnallisessa musiikissa vain on se ongelma, että se on kovin kertakäyttöistä. Festariolosuhteissa tämän tyyppinen esitys on toki oivallinen, kun paikalle voi sattua täysin sattumalta, ilman, että tietää mitään esiintyjästä. Aika näyttää nouseeko tämä ilmiö edes kotimaan tasolla yhtä suosituksi kuin viimeksi maailmalle ja jenkkikiertueellekin pyydetty Steve ’N’ Seagulls.
Kouvolasta kotoisin oleva tuore Sakara-kiinnitys Ikinä potkaisi virtaa kouralliseen väkeä, jotka olivat saapuneet Radio Helsinki Stagen edustalle. Poser-hölkkä pyöri muutaman vauhdikkaamman kappaleen aikana, ja Ikinä esiintyi puolituntisen slottinsa ajan hyväntuulisesti.
Mainos päättyy
Tom: Tämä taitaa tulla todettua joka käänteessä, mutta syystäkin: Stam1na ei vedä koskaan huonoa keikkaa. Olin pari vuotta sitten paikalla todistamassa, kun nämä lemiläiset tekivät neljän päivän teematempauksensa, enkä ole sen jälkeen bändiltä kokonaista keikkaa tainnut nähdä, vaikka mahdollisuuksia onkin ollut pariin otteeseen. Ehdin etukäteen harmitella Woodland Stagen paikalla ennen olleen YleX/Pink Stagen menetystä, mutta Stam1na todisti uuden (minulle siis, en ollut paikalla viime vuonna) lavan olevan kuitenkin aivan kelpo edeltäjäänsä nähden. Etenkin ”Merestä maalle”-veto jytisi omaan asemaani niin hyvin, että voisin listata sen näkemieni parhaisiin, vaikka pariin otteeseen soitto tuntui nykivän hitusen kustun kompin takia. Tässä vaiheessa pieni turhautuneisuus kaikkosi kokonaan, ja Provinssi tuntui alkaneen kunnolla.
Ville: Hieman laimean alun jälkeen festaritunnelma vedettiin kertaheitolla yhteentoista. Paikallinen jumiposse/nimihirviö Kairon; IRSE! nousi Radio Helsinki-lavalle louhimaan tuoreen “Ruination”-albuminsa materiaalia. Ilman mitään kummempia visuaaleja bändi onnistuu hypnotisoimaan yleisön kuin yleisön. Lavan edustalla näkyikin kaiken ikäistä kansaa nauttimassa hippimeiningistä. Tässä puhutaan yhtyeestä, joka kilpailee omissa kirjoissani vuoden parhaan kotimaisen albumin tittelistä.
Pari vuotta sitten Seinäjoella tampattiin vimmatusti eteläafrikkalaisen Die Antwoordin tahtiin, ja niin tehtiin nytkin. Tosin astetta vaimeammalla askeleella, sillä edelliseen keikkaan verrattuna meininki oli hieman latteampi. Tällaiset sekoilureivit olisi mielellään kokenut vasta päätöspäivänä. Pitkä soittoaika soi sen, että Ninjan ja Yolandin asut vaihtuivat tiuhaan, lähes joka kappaleen välissä. Eikä vetänyt Ninjaa sanattomaksi sekään, kun tanssitytöt laskivat häneltä housut ja jättivät seisomaan yksin keskelle lavaa. Isot lavarakennelmat ja screenit videoineen toivat mukanaan aisteja mukavasti ärsyttävän show’n, joka on omiaan palvelemaan lautaspupillisia bilehirmuja.
Tom: Woodland Stagella seuraavaksi räyhänneestä Airbournesta ei voi juuri välttyä AC/DC–vertailulta. Tämä pätee sekä bändin yleiseen soundiin että kappaleiden mielenkiintoisuuteen, sillä bändin varsin tasapaksu materiaali ei vain oikein iske. Bändin settiä seuratessa oli kuitenkin helppo huomata, miksi se on niin suuressa suosiossa, vaikka keulahahmo Joel O’Keeffen hypetetty lavaenergia tuntuu ainakin seuraamani setin kahden kolmasosan perusteella hieman liioitellulta. Ihan hyvä, mutta ei vain minun makuuni. Päädyinkin käyttämään tilanteen hyväkseni ja poistuin setin loppuvaiheilla Itäportin viereisen S-Marketin puolelle hakemaan apetta illemmalle telttaani.
Mainos päättyy
Ville: Kauaa ei ehtinyt jalkaa polkea, kun täytyi jo rientää kuuntelemaan mitä vitsejä Tuuttimörkö oli keksinyt Provinssia varten. Lavalla oli vahvasti edustettuna maamme älykköräppärikatras, sillä Tuuttiksen selän takana biittejä pyöritti DJ Kridlokk. Mahtavan “Kromihammas”-kiekon materiaali oli keskiössä, muutamaa vanhempaa hittiä unohtamatta. Viihtyminen kuuluu myös omiin lempiharrastuksiini, kiitokset vaan Tuuttimörön suuntaan sen mahdollistamisesta tuon kolmivarttisen ajan.
Täysin puskista sain tietää, että tiedossa olisi lisää räppiä heti perään. Soundi-teltassa Fickle Friendsin peruutusta nimittäin paikkasi kovasti ulkomaille yrittävä View. Muutama nuorisolainen oli löytänyt tiensä lavan edustalle pittaamaan. On näköjään eksynyt Suomeenkin tuo ilmiö, että kovemmissa räppibängereissä yleisöön syntyy moshpit. Mikäs siinä, pelkkä musiikin tahtiin huojuminen käykin tylsäksi pidemmän päälle. Sitä tosin en ymmärrä, että vedetään sama biisi kaksi kertaa peräkkäin. Kovaa kamaa se “Trippin’ Sober” kyllä on, mutta maku menee nopeasti, jos sitä pitää painottaa tuolla tapaa.
Tom: Onnistuin palaamaan alueelle juuri illan pääesiintyjän The Killersin aloittaessa ”Human”-hittiään, jota seurasi kourallinen tunnistettavaa ja vähemmän tunnistettavaa materiaalia. Sinänsä ihan hyvä, että onnistuin paikalle juuri näin saapumaan, mutta bändi tuntui asettavan korttinsa pöytään heti alkuvaiheilla. Ensimmäisen viiden kappaleen jälkeen tunnelma laski pahasti, eikä jaksanut keskittyä oikein millään. Fiilikseni tiivisti vieressäni seisova festaroija kolmantena soitetun ”Somebody Told Me”-hitin jälkeen: ”nyt ”Mr. Brightside” ja sit himaan!”. Siltä loput bändin setistä oikeastaan tuntuikin, sillä se tuntui lähinnä juuri tuon klassikon odottelulta. Bändin visuaalinen antikaan ei juuri kovasti huomiota herättänyt. Ei bändi toki huono valinta pestiin ollut, olisin vain kaivannut jotain hieman säväyttävämpää illan päätteeksi.
Ville: Itselläni taasen kovimmat odotukset koko Provinssissa oli tänä vuonna The Killersiä kohtaan. “Hot Fuss” kun on täydellinen pop rock-levy, ja onhan heillä muutama muukin ässä hihassaan. Tuotannoltaan valovoimainen show sisälsi perinteisten lamppujen lisäksi lasereita, jotka saavat aina haukkomaan henkeään, kun yleisön päälle laskeutuu huojuva peitto vihreää valosumua. Keikka käynnistyi “Human”-singlehitillä, ja pian perään kuultiin monen entisen nuoren teini-iän soundtrack-biisi “Somebody Told Me”. Yhtään bändiä seuraamatta oli mielenkiintoista nähdä heidät nyt ensimmäistä kertaa. En ollut nähnyt bändin jätkistä kuvia muualla kuin Suosikin julisteissa 10 vuotta sitten, enkä halunnut pilata yllätystä. Varovainen kurkistus bändin someen tosin paljasti, että “Hot Fussin” maineella tuon 10 vuotta ratsastamisen jälkeen on hieman starbailua havaittavissa: joka jäsenelle omat takahuoneet? Ilmeisesti tuo bändin hienoinen unohtuminen ja maineen kasvun missaaminen on johtunut vain siitä, että he eivät ole täällä turhan usein vierailleet. Provinssin esiintyminen oli nimittäin The Killersin ensimmäinen festivaalikeikka maaperällämme. Settiin mahtui myös Joy Division-cover “Shadowplay”, ja encoressa mehusteltiin melkoisella kolmikolla. Keikka päättyi mukaansatempaavaan “Shot at the Nightiin”, “When You Were Youngiin” ja tietenkin siihen kaikkien odottamaan “Mr. Brightsideen”. Perusvarman rokkikeikan kruunasi vakuuttava valoshow, ilman sitä The Killers olisi voinut olla melkoinen pettymys.
Tom: Sabaton. Olin valmis kirjoittamaan kolumnin bändin jatkuvasta Suomeen buukkailusta heidän Provinssin (ja Tuskan) julkistuksen tapahtuessa, mutta herkenin valittamasta. Päätin innon puutteestani huolimatta antaa bändille mahdollisuuden, sillä olihan Stam1nan setti aiemmin samaisella lavalla sen verran vakuuttavaa seurattavaa. Intoa ei The Killersin pienestä pettymyksestä johtuen riittänyt, ja päätin siirtyä Soundi Stagen puolelle seuraamaan Pariisin Kevättä, mutta lavan sivusta täyttyvän teltan sisäänkäynti oli täysin tukossa, eikä sisälle ollut pääsemistä. Paikalla olleen kaverin mukaan teltan vastapuolella olisi ollut tilaa vaikka kuinka, mutta festarikansan norkoillessa sisäänkäynnin lomassa, oli nieltävä tappioni ja siirryttävä takaisin ruotsalaisten pariin.
Torstai oli jälkikäteen ajateltuna helposti ankein päivä, ja suuri osa tästä ajatuksesta johtuu juuri illan viimeisestä esiintyjästä. Tämän suostun kuitenkin pistämään oman suhtautumiseni kontolle, sillä en kovin positiivisin mielin yrittänyt Sabatonia seurata. Olisi kuitenkin mielenkiintoista nähdä yksikin festarikesä, jolloin bändi loistaisi poissaolollaan, sillä maailmalta löytyy vaikka minkänimistä bändiä, jonka voisi ottaa tilalle. Tässä vaiheessa bändin näkeminen festarijulisteessa tuottaa lähinnä ”joko taas?”-reaktion; eikö olekin koomista, että tämä oli vasta ensimmäinen Sabaton-keikkani, enkä jo tässä vaiheessa jaksaisi enempää?
Ville: Vielä piti jaksaa, sillä Provinssissa useasti yleisöä tanssittanut ja laulattanut Pariisin Kevät oli sijoitettu Soundi-telttaan. Teltta toimi Provinssin kompastuskivenä useasti viikonlopun aikana. Sinne oltiin sijoitettu aivan liian suuria bändejä, aiemmin päivällä Turmion Kätilöiden kohdalla oli kuulema sama tilanne. Liian täyteen ahdetussa teltassa ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin änkeä itsensä anniskelun puolelta läpi. Arto Tuunelan johtama yhtye tykitti heti keikan alkuun kovimmat korttinsa, kun myöhäisillan bilettäjät saivat kuulla ”Pikku-Huopalahden”, ”Tämän kylän poikii” ja ”Meteoriitin”. Kaljakarsinan puolella ihmiset keskittyivät lähinnä lörpöttelemään keskenään, ja siksi jo valmiiksi huonot soundit jäivät puheensorinan alle. Tähän kun lisätään vieressäni aineissa tai erittäin pellit kiinni epärytmissä koko keikan taputtava festarikävijä, jonka raajat heiluvat uhkaavan lähellä omaa mukavuusaluetta, on keikkatunnelma pilalla.
Tom: Kokonaisuutena torstai tuntui kaiken kaikkiaan viikonlopun tasapaksuimmalta, sillä juuri mikään päivän esiintyjistä ei iskenyt aikatauluja katsellessa silmiini mullistavana ja uutena. Jopa Die Antwoord – kenties koko viikonlopun erilaisin ja erottuvin esiintyjä – tuntuu tässä valossa hieman turvalliselta vedolta, sillä bändi on vieraillut samalla lavalla vain kaksi vuotta sitten. Illan ulkomaisista esiintyjistä vain The Killers ei ole esiintynyt viimeisen kahden vuoden aikana Suomen kamaralla, ja Sabaton esiintyykin täällä usein vuoden aikana sekä festari- että hallikeikan merkeissä. Onneksi tämä tunnelma korjattiinkin jo seuraavana päivänä.
Lue raportin toinen osa tästä
Teksti: Tom Frankton & Ville Kangasniemi
Kuvat: Jasmiina Pekkonen
