Arkistojen helmet: Led Zeppelin – IV (1971)

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 9.8.2015

Heavy metalin alkuvaiheen kolmesta suuresta Led Zeppelin on jäänyt minulle aina etäisimmäksi, ja luulen sen johtuvan siitä, että enemmän kuin Deep Purple tai Black Sabbath, Led Zeppelin on sidottu aikaan, jossa sen klassikkolevyt syntyivät. Toki tämän voi ymmärtää siten, että Led Zeppelin ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin kaksi muuta, mutta sitä en aja takaa – eikä se olisi tottakaan: Deep Purplen ”Fireball” ja etenkin ”Who Do We Think We Are” ovat kokeneet ajanhampaan puraisun paljon karummin kuin ”IV” tai ”II”. Pointtini on se, että nykykuulijana, joka ei ollut osa 1960- ja -70-lukujen taitteen maailmaa, Led Zeppelinin mielenmaisemaan sisään pääseminen on vaikeampaa. Siinä missä Black Sabbath on suorassa jatkumossa nykyiseen heavy metaliin ja Deep Purple heavy metalin lisäksi hard rockiin, Led Zeppelin jää omaksi entiteetikseen.

Kuten aiemminkin olen sanonut, erilaisuus ei ole huono asia, vaan ominaisuus siinä missä muutkin: aloittelijalle tie ymmärrykseen (tai portaikko taivaaseen, jos haluat) voi tosin olla jyrkempi. Erityisesti tarkoitan tällä vaikeasti lähestyttävällä näkökulmalla kappaleita kuten ”The Battle of Evermore” ja ”Going to California”, jotka ovat hyvinkin hippiliikkeen folk-hengen mukaisia ja tuntuvat vierailta 2010-luvulla. Tämä pätee myös jotakuinkin koko ”III”-levyyn.

Vähemmän vieraita kappaleita nykykuulijalle ovat rockimmat ja protometallisemmat veisut, kuten ”Black Dog” ja ”Rock ’n Roll”, tai kaikkien (teini?)diskojen ikivihreä, ”Stairway to Heaven”. Nämä kappaleet aukeavat kaikille nykyistä rokkia kuunnelleille välittömästi, mutta suuri kontrasti syntyy heti ”Rock ’n Rollin” päätyttyä ja ”The Battle of Evermoren” alettua – jälkimmäinen tuntuu täysin kahden edellisen suhteellisen suoraviivaisen rock-rykäisyn jälkeen täysin irralliselta ja vieraalta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Se, missä Led Zeppelin on hyvä, on rockin ja folkin yhdisteleminen. Itseasiassa Led Zeppelin on siinä todella hyvä: Jimmy Pagen huikeat riffit ja käsittämätön melodiataju yhdistettynä John Bonhamin jykevään grooveen ja Robert Plantin herkästä runnovaan ylettävään tulkintaan eivät jätä epäilyksille sijaa. ”Stairway to Heaven” on malliesimerkki siitä, sillä kahdeksanminuuttisesta kolossista valtaosa kuluu 12-kielisen kitaran ja Plantin hempeilyn merkeissä. Kun kappale todella räjähtää sooloon kuuden minuutin kohdalla ilman, että siirtymä on tuntunut pakotetulta, ei tarvitse ihmetellä, miksi kappaletta pidetään yhtenä rock-historian parhaista.

Koska ”IV:n” A-puolella on kolme huikeaa klassikkoa, jotka ovat potkineet aikaa suoraan purukalustoon, B-puoli jää väistämättä varjoon. Sanotaan asia näin: tunnen ihmisiä, jotka kertovat aina jossakin välissä illanistujaisia laittavansa ”Rock ’n Rollin” soimaan tahtoessaan rokata ja rollata, ja tuntia myöhemmin samat ihmiset halailevat toisiaan ”Stairway to Heavenin” myötä. Sen sijaan en ole kertaakaan kuullut rokkailun ja rollailun tapahtuneen ”Misty Mountain Hopin” tahdissa tai halailun ”Going to Californian” tai ”Four Sticksin” aikana. Jos poisluetaan ”The Battle of Evermorea” muistuttava ”Going to California”, B-puoli ei ole hassumpi, ja se sisältää kelvollista Lyijyistä Ilmalaivaa. Ongelma onkin se, että B-puoli seuraa niin kovaa A-puolta.

Minun on tunnustettava, että Led Zeppelin yhtyeenä ja ”IV” levynä ovat olleet pitkään mustalla listallani kohdassa pari siedettävää biisiä, muuten turhaa hippipaskaa. Viimeisen kuuden kuukauden aikana olen kuitenkin hieman päässyt ymmärryksen syrjään kiinni, mutta se ei tapahtunut ”IV:n” kautta, vaan ”II:tä” kuunnellessa. Siinä missä ”III” toi mukaan Zeppelin-repertuaariin folkin, ”II” on vielä räkäisellä säröllä soitettua blues rockia. Jos maailmassa edes on toinen ihminen, joka ei ole laillani vuosiin ”tajunnut” Led Zeppeliniä, suositukseni onkin tutustua ”II:seen” ensin, yrittää välttää ”Black Dogin” ja ”Stairway to Heavenin” liikakuuntelut ja vasta sitten korkata ”IV:n”. Kenties jossakin välissä osaat kanssani arvostaa ”When the Levee Breaksin” huuliharppusooloa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirjoittanut: Aleksi Peura

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Luetuimmat

Uusimmat