Ei hävetä

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -promokuva 2017 Kuva: Jaakko Manninen

Koko uransa – eli vuodesta 1996 (tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusi) vuoteen 2004 (kaksituhattaneljä), rautalangasta väännettynä teille rajakeille – ihmisoikeuksista, ilmastonmuutoksen sekä rasismin vastustamisesta ja muutenkin ”suvakkiaiheista” laulanut Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus yllätti melkeinpä kaikki alkuvuodesta comebackillaan. Viime viikolla nyt Sakara Recordsille kiinnitetty yhtye julkaisi toisen paluunsajälkeisen singlen ”Suomi sata vuotta”.

Itselle ja varmasti muillekin yhtyeen faneille ja uraa edes pienellä mielenkiinnolla seuranneille oli selvää, että kyseessä tuskin olisi objektiivista ja kritiikitöntä hypetystä rakkaasta kotimaastamme. Saati sitten maamme juhlavuotta(kin) vain lyömäaseena omassa vihassaan käyttävän rasistivähemmistön olalletaputtelua. Ei sillä, että omasta mielestäni ensimmäisessä esimerkissä mitään väärää olisi. Maan säilyminen itsenäisenä sata vuotta on huikea saavutus, ja jos joku haluaa tehdä kappaleen (ja joku varmasti on tehnytkin), joka keskittyy pelkästään tämän juhlatapahtuman hyviin puoliin, ei se ole mielestäni ongelma. Kuten ei myöskään ilmiselvien ja osittain jopa räikeiden ongelmien esilletuonti ja niiden aiheuttaman häpeän tarkastelu. Tämä olikin tie, jonka Trio Niskalaukaus valitsi.

Olinkin siis hieman hämmentynyt, kun sinkun ja myöhemmin siitä julkaistun videon kommenttikentät sosiaalisessa mediassa tulvivat yli äyräitten some-raivoa biisiä kohtaan. Tai näin asian ilmaisisin, jos olisin Rumban klikkihakuinen toimittajanreppana. Todellisuudessa kommenttikentät olivat kuin Suomi pienoiskoossa. Rasistinen/muukalaisvihamielinen öyhötys oli selvässä vähemmistössä. Ne, jotka eivät biisistä pitäneet, kritisoivatkin musiikillisia meriittejä tai hyvän sanoman ontuvaa ulostuloa: ”Paskaa musaa hyvästä asiasta.”

Kuitenkin, pistihän se miettimään. Olivatko nämä yhtyettä jo vuosia kuunnelleet, tai ainakin näin väittävät, ihmiset oikeasti olleet näin sokeita yhtyeen arvoille? Itselle oli heti ensikuuntelusta selvää, mistä lauletaan, ketä vastaan ja kenen puolella ollaan. Olivatko kyseiset kuuntelijat kuulleet ”Lumessakahlaajat” ja sen lisäksi, että olivat alentaneet kappaleen aiheena olevan talvisodan vain taas yhdeksi uudeksi vihansa jatkeeksi, prosessoineet päässään yhtyeen arvojen olevan muukalaisviha, homofobia ja mitä näitä kengänkokoa pienemmällä ÄO:lla varustettujen reppanoiden suosikkiaiheita nyt onkaan.

Muutama kommentteihin eksynyt ”tolkun kansalainen” taas tivasi syytä sille, miksi ”nykyään musiikia ei voi tehdä kannattamatta jotain agendaa tai puolta”. Onhan toki totta, että on olemassa kappaleita, jotka eivät ota kantaa asioihin. Rutkastikin. Kyynisempi ihminen voisi sanoa, että tällaiset kappaleet eivät kerro mistään eikä niillä ole minkäänlaista funktiota, syytä olla olemassa. Tämä on toki typerä väite. Ihan yhtä paljon kuin maailma tarvitsee ”Suomi sata vuotta” -biisin kaltaisia puheenvuoroja rasismin normalisointia vastaan, tarvitsee se myös kliinisiä ja turvallisia erobiisejä, bileanthemeita jne. Musiikki on meille kaikille, meidän kaikkien ongelmiin ja tilanteisiin.

Mutta samalla väite, että kannanotto musiikissa olisi jokin nykyajan milleniaanilumihiutaleiden trendi, on yhtä naurettava kuin edellä mainittu termikin. Maailman sivu on musiikki ollut keino muuttaa maailmaa, tuoda esille mielipiteitä ja löytää yhdistäviä tekijöitä ihmisten välillä. Tuskin valehtelen, jos sanon, että 90 % musiikista sisältää jonkinlaisen kannanoton jotain aatetta vastaan tai jonkin aatteen puolesta. Pelkästään jo esittäjän omat aatteet ja tausta, vaikka niitä ei suoraan biisissä huudettaisikaan, vaikuttavat kappaleen sanomaan.

Aina sanoma ei myöskään ole neonvärein kirjoitettu kertosäkeeseen. Esimerkiksi Sannin ”2080-luvulla” voisi argumentoida popmusiikissa valitsevaa heterokeskeisyyttä vastaan. Kappaleessa eron osapuolten sukupuolta saati seksuaalisuutta ei tuoda missään kohtaa julki. Toki tietyn latauksen kappaleelle tuo se, että sen esittää nainen, mutta sisällön perusteella ei voida sanoa, millaiselle henkilölle hän sen esittää – varsinkin kun otetaan huomioon artistin vähemmistöjen oikeuksia puoltavat kommentit. Toisaalta myöskään niiden perusteella ei voida tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.

On myös rehellisyyden nimissä myönnettävä, että vaikka edellä mainitsinkin maailman tarvitsevan kaikenlaisia kappaleita, ovat jonkinlaisen aatteen omaavat kappaleet lähes poikkeuksetta paljon mielenkiintoisempia kuunnella. Lyriikat ovat aina ainakin puolet kappaleen arvosta, joskus jopa enemmänkin. Viestillä on merkitystä.

Hevimusiikin eri alagenreissä varsinkin sanoituksilla on ollut alusta asti suuri merkitys. Tekstien sisällön pääpaino on ollut kapina. Olipa kohde sitten uskonnot, poliitikot tai vaikka vanhemmat/auktoriteetit ylipäätään, on sanoma ollut selkeä ja suora. Hevi on myös ollut heikompien ja sorrettujen puolella, vaikka se pienen äänekkään joukon suupiereskelyn takia tuppaa usein unohtumaankin. Metallimusiikissa kapina on fiksua. Ymmärretään, että sotaa pakeneva muslimi ei ole perseestä vaan pakenemaan pakottava ISIS. Viha osataan kohdistaa yleistämättä liikaa.

Tästä ”Suomi sata vuotta” onkin loistava esimerkki. Kappaleessa ei kehoteta häpeämään Suomea tai omaa suomalaisuuttaan, vaan häpeämään Suomen nimissä typeryyksiä tekevien puolesta. Piskuisen vähemmistön, jotka eivät puhu saati kapinoi enemmistön suulla. Eivät nyt, eivätkä koskaan.

  • Timo

    No jos jätetään isistä pakenevat ja isis pois laskuista niin mitäs mieltä toimittaja on niistä ketkä tulevat vain siksi koska täällä saavuttaa paremman elintason tekemättä mitään?

  • ana

    Lumessakahlaajat ei kerro talvisodasta eikä kuvassa oleva yhtye ole Trio Niskalaukaus.

    Noloa.

  • OogaBooga

    Mitä jos jätettäs se politikointi sinne varisverkostoon ja tumblriin ja keskityttäis musiikkiin. Jooko?