Hellettä, salamoita ja sadetta Tolminissa – MetalDays 2016 (osa 2/3)
Tiistai 26.7.2016
Toinenkin festaripäiväni alkoi ajoissa, kun tallustelin katsomaan päälavan avannutta Eruptionia kahden maissa. Slovenialainen thrash-yhtye ei ollut ensimmäistä kertaa näillä lavoilla esiintymässä, vaikka onkin ehtinyt olla kasassa vasta vajaat 10 vuotta. Kaksi albumia julkaisseen viisikon puolen tunnin mittainen rykäisy oli ”ihan kiva”: heidän modernissa thrashissaan ei ollut mitään vikaa, muttei myöskään mitään kovin erikoista. Haluan kuitenkin antaa vokalistille pisteet varsin hyvin kantavasta ilmaisusta. Eruptionin aikana alkoi myös taas sataa, mikä ajoi toimittajan kaljatelttaan katselemaan räimintää kauempaa. Hieman jähmeä alku päivälle siis, mutta meno tulisi parantumaan tästä huomattavasti päivän ja bändien kuluessa. Tiistai oli nimittäin festareiden se päivä, jona kävin katsomassa eniten bändejä.
Slovenialainen linja jatkui päälavalla, kun seuraavaksi lavalle asteli Mist. Vasta muutaman vuoden kasassa olleen doom-yhtyeen lavapresenssi oli arvatenkin vielä hakusessa, ja myös teknisiä ongelmia oli, mutta yllättäen heidän keikkansa lukeutuu silti kirjoissani päivän voittajiin. Lienee mainitsemisen arvoista, että neljä bändin viidestä muusikosta on naisia, mikä on edelleenkin melko harvinaista tässä genressä, ja metallimusiikissa ylipäänsä. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole se syy, miksi tykästyin Mistiin. Laulajalla on makea ääni, ja musiikissa on synkästä doomeilusta huolimatta myös hyvää groovea. Minun korvaani tämä kaikki kuulosti varsin mielenkiintoiselta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta. Aion ehdottomasti seurata yhtyeen edesottamuksia jatkossa!
Alestormin nokkamiehen toinen tunnetumpi bändi Gloryhammer pyöräytti päälavan iltapäivämeiningin taivaisiin. Suuni vääntyi virneeseen heti ensimmäisistä tahdeista alkaen, koska eihän tästä voi olla tykkäämättä! Sinfonista power metalia erinomaisella sykkeellä ja kieli poskessa taituroiva yhtye oli erittäin viihdyttävää seurattavaa, ja haluankin antaa Gloryhammerille arvosanan 5/5 niin esiintymisestä kuin propeistakin. Harmi vaan, että keikka jouduttiin lopettamaan kesken ärhäkän ukkoskuuron näyttäessä voimansa.
Kolmen bändin päälavaputken jälkeen oli aika siirtyä metsälavan suojiin, missä saksalainen Cryptex aloitteli settiään. Yleisökato oli tosiasia, minkä katsoin johtuvan todennäköisimmin juuri äsken aluetta riepotelleesta myrskyntapaisesta. Bändi kuitenkin yritti parhaansa ja veti keikkansa täysiä lähes olemattomasta katsojamäärästä huolimatta. Minuun poikain progerokki iski aika kovaa, jos ihan rehellisiä ollaan; oli kiva välillä kuunnella jotain kevyempääkin. Erityisesti laulaja pisteli menemään kuulaasti ja oli muutenkin energisellä päällä. (AH)
Miten siinä nyt niin kävi, että jo tiistaina kone hiukka yski? Suurista suunnitelmista huolimatta ehdin festarialueelle vasta venäläisen Little Dead Berthan aikaan. Yhteen aikaan kovasti muodissa olleen kahden vokalistin voimaan luottava bändi oli oikein mukava päivän aloitus, vaikka soittoaikaa bändillä oli vain puolen tunnin verran. Metallimaailman raamattu Encyclopaedia Metallum osaa kertoa yhtyeen toimineen jo vuodesta 1994, mikä kyllä kuului soitossakin. Melodista death metallia nais- ja miesvokaalien voimin hienoisella sinfonisella bläkkiksellä ryyditettynä tiistain iltapäivään suollettiin, ja tehtiin se sangen miellyttävästi. (RP)
Cattle Decapitation oli minulle päivän raskainta antia monessakin mielessä. Soundit olivat tuhdit, mutta sitä toki on musiikkikin. Olen kuunnellut bändiä levyltä ja tykännyt, mutta nyt se jotenkin tökki livetilanteessa ja alkoi puuduttaa jo muutaman biisin jälkeen. Ehkä tämä murakka death-annos osui omalla kohdallani epäotolliseen hetkeen, jolloin en jaksanut olla vastaanottavimmillani.
Jenkkien julistuksen jälkeen vuorossa oli Joensuun lahja maailmalle, eli Insomnium. Aivan aluksi haluan sanoa, ettei se ole millään muotoa Insomniumin vika, että olen nähnyt heidät niin monta kertaa livenä. Setti oli tuttua kauraa, jos bändin on nähnyt livenä viimeisen parin vuoden aikana, joskin ”Weather the Storm” oli pienimuotoinen yllätys pitkästä aikaa. Myös nyt elokuussa 10 vuotta täyttävää ”Above the Weeping Worldia” oli useamman biisin verran settilistassa uudempien kappaleiden lisäksi. Soundeissa oli pientä heittelyä, mutta äijät soittivat hyvin kuten aina. Vokalisti-basisti Niilo Seväsen välispiikit olivat simppeliydessään aika sympaattisia, ja olihan se hauska kuulla vaihteeksi Suomi-aksenttia ihan lavalta asti. Kun mietin, mitä kirjoittaisin tästä keikasta, mieleeni tuli hassu vertaus brittipubeista: ne ovat joka paikassa samanlaisia, mutta aina yhtä viihtyisiä ja mukavia. Insomniumin keikka oli tämänkaltainen tervetullut ”home away from home” -elämys, eikä sen aikana voinut olla muuta kuin ylpeä suomalaisuudestaan ja siitä, että kyllä meillä(kin) muuten osataan. (AH)
Insomniumista täytyy minunkin sanoa sen verran, että bändi tuntuu pääsevän ulkomaiden keikoillaan aivan toisenlaisiin sfääreihin kuin Suomessa. MetalDaysin keikka oli silkkaa parhautta! Suomalaisia bändejä ei edellisten vuosien tapaan tänä kesänä montakaan festarilla kuultu, mutta jo yksin Insomnium näytti, ettei suomalainen metalli kalpene laisinkaan muiden rinnalla. (RP)
Jos aiemmin jo Mist yllätti minut positiivisesti, niin Arkona teki saman, mutta potenssiin miljoona. Venäläinen pakanametalliyhtye kietoi koko päälavan alueen ja kaikki siellä sijainneet ihmiset ihmeelliseen transsiin. Vokalisti Masha ”Scream” Arkhipova vei koko festivaalin valovoimaisimman esiintyjän tittelin tunteikkaalla ja raudanlujalla tulkinnallaan, eivätkä muutkaan bändin jäsenet mitään pökkelöitä olleet. Paitsi että Arkhipova on mieletön esiintyjä, on hän myös erittäin taitava; häneltä tuntuu taittuvan tyyli kuin tyyli. Runsaslukuinen yleisö oli aivan pähkinöinä – en tiennytkään, miten iso bändi Arkona täällä päin on. Synkempi ja koukeroisempi slaavimetalli toimi siis aivan hyvin, ja harmittelen vieläkin, etten nähnyt keikkaa ihan alusta asti, mutta ajoittain on festaroijankin pistettävä itsensä ravitseminen (enkä puhu tällä kertaa nesteytyksestä) etusijalle. (AH)
Kakkoslavalla Arkonan kanssa samoihin aikoihin mylvinyt Incantation puolestaan osoitti, että kyllä sedätkin jaksavat heilua, kun oikein sille päälle sattuvat. Ja niin jaksoi tätikin yleisössä, sen verran tiukkaa dödöä Incantation Tolminissa tarjoili. Vaikka en bändiä suuresti levyltä jaksakaan kuunnella, livenä tämä sai jälleen aivan uudenlaista tuulta siipiensä alle. Vaikka bändin miehistö on vuosikymmenten varrella vaihtunut välillä tiuhaankin tahtiin, ei tämä haitannut ainakaan MetalDaysissa. Bändi ei turhia kumarrellut vaan näytti, kuinka vanhan liiton death metalia soitetaan.
Tämän jälkeen oli piristävää saada pyllyt pyörimään päälavalla bilettäneen Skindredin tahtiin. Bändin genreä en edes yritä määritellä, sen verran kaikkea tästä keitoksesta löytyi: vähän bilerokkia, vähän reggaeta, vähän konesoundia – ja paljon punk-asennetta. Tämä asenne tuli esille erityisesti avoimena yleisölle vittuiluna. Pahimmat metallipuritanistit eivät jaksaneet kauan kädet puuskassa keikalla seistä, vaan poistuivat yrmeinä paikalta. Mutta paikalle jääneet laittoivat bileet pystyyn ja jorasivat bändin mukana täysillä. Festarikaveri antoi Skindredistä oivan määritelmän: ”Tämähän on kuin Rob Zombien ja Ministryn rakkauslapsi.” Siihen kun vielä lisäisi ragga-juuret, niin keitoksen resepti on selvä. Skindred oli tiistai-illan piristys ja mukava välipala metallisiin menoihin. Ja jos bändi kyykyttää koko päälavan yleisön, ei se ihan turhaan tee sitä, mitä lavalla tekee. (RP)
Sen verran mitä Skindrediä kakkoslavalle mennessäni ohimennen kuulin, kuulosti se aivan liian hämmentävältä omaan makuuni. Sen kanssa osittain samaan aikaan soitti israelilaislähtöinen Melechesh, joka levyltä kuunneltuna vaikutti sangen kiinnostavalta tapaukselta. Saapuessani metsälavalle oli sen edusta melko täynnä muitakin kiinnostuneita. Olin onnistunut lataamaan isojakin odotuksia keikkaa kohtaan, mutta ei se sitten niin jännää ollutkaan – tai ehkä olin yksinkertaisesti jo vain liian väsynyt pitkän ja aktiivisen päivän jälkeen kellon lähestyessä puolta yötä. Lähi-Idän mausteilla terästetty bläkkis sinällään kuulosti kyllä hyvältä, ja valot olivat hienot, vaikka ne kirvelivätkin silmiä leirintäalueen pimeydessä vietetyn ajan jälkeen. Muu yleisö vaikutti kuitenkin saavansa keikalta haluamansa, joten saanen syyttää vain omaa jaksamattomuuttani tässä kohtaa. (AH)
Tiistain päälavan keikat paketoi ruotsalainen Marduk, mikä sopi itselleni paremmin kuin hyvin, kuuluuhan bändi omaan kategoriaani ”ihan perkeleen kova”. Eivätkä ruotsalaiset tälläkään kertaa tuottaneet pettymystä. Keikka täräytettiin käyntiin viimeisimmän pitkäsoiton avauskaksikolla ”Frontschwein” ja ”The Blond Beast”. Tästä alkaen Mortuus ja kumppanit tuntuivat antavan kaikkensa ja yleisö vastasi samalla mitalla. Keikalla saatiin nautiskella biisimateriaalista oikeastaan koko Mardukin uran ajalta. Reilun tunnin mittaiseen keikkaan yhtye mahdutti hyvän määrän biisejä, koska tunnetusti Mortuus jättää turhat välihöpinät höpisemättä. Tästäkin huolimatta keikan loputtua yli 20 vuotta vanhaan ”Wolves”-biisiin jäin ainakin itse kaipaamaan vielä lisää. Näin homma hoidetaan tyylikkäästi! Kiitos jälleen kerran Mardukille.
Ehdin vielä illan päätteeksi muiden aktiviteettien lomassa vilkaista kakkoslavan viimeistä The Stone-bändiä. Kyseessä on serbialainen black metal -poppoo, joka päätti illan oikein mallikkaasti. Tähän täytyy tutustua vielä paremminkin, koska MetalDaysissa huomio tuntui jo hiukan olevan toisaalla. Viimeisten bändien soittoaika yhden ja kahden välillä yöllä on omiaan tietyntyylisille bändeille, mutta osa yleisöstä saattaa jo tuohon aikaan olla melko väsähtänyttä. Tiistain viimeiset bändit ilahduttivat puolestaan itseäni siinä määrin, että eihän sitä festaripäivää voinut vielä tuohon lopettaa, vaan bileitä jatkettiin vielä pitkälle keskiviikkoon, mikä kostautuikin sitten seuraavan päivän bändien missaamisena. (RP)
Tiistain helmet:
Marduk ja Insomnium + bubbling under: Skindred (RP)
Mist ja Arkona (AH)
Keskiviikko 27.7.2016
Viikon reissuun ja viiden päivän festareihin kuuluu välillä muutakin tekemistä kuin bändien seuraamista. Niinpä itselleni kävi niin, että edellisenä yönä alkaneet bileet jatkuivat majapaikan terassilla oikeastaan koko keskiviikon. Kun etukäteen katsottuna keskiviikko sattui vielä olemaan itselleni kaikista heikoin päivä bänditarjontansa puolesta, sivuutin suosiolla suurimman osan bändeistä. Itse asiassa pääsimme retkueemme kanssa paikalle vasta Kreatorin jo soittaessa. Saksalaisten thrash metal saikin mopin kovasti pyörimään. Samaan vauhtiin tuli seurattua vielä maanmiehensä Die Apokalyptischen Reiter, joka tuntuu olevan Keski-Euroopassa yllättävän suosittu bändi. Hyvin se nytkin sai väkeen vipinää, ja mikäpä siinä oli mukana hardrokkaillessa. (RP)
Keskiviikko oli tosiaan Kaaoszinen edustukselle vähän haasteellisempi päivä bändien osalta… Minäkin löysin itseni alueelta vasta iltapäivän kääntyessä iltaan ja Graveyardin aloitellessa settiään. Ruotsalaisten klassisen rockin, bluesin ja psykedeelisen rockin yhdistelmä oli miellyttävä välipala rankkuuden keskellä. Katsojat ottivat bändin vastaan melko hiljakseen, vaikka biisien välissä hurrasivatkin auliisti. Nautiskelua oli kuitenkin siellä täällä näkyvästä tanssahtelusta päätellen havaittavissa. Setin hitaammat biisit eivät kylläkään toimineet niin hyvin livenä kuin reippaammat. Yhtyeen esiintyminen oli pääosin hillittyä hippitukan takana piileskelyä, mutta ujon oloiset miekkoset yltyivät revittelemäänkin sopivissa kohdissa.
Himmailu loppui siihen, koska seuraavana oli vuorossa Napalm Death. Ja voi, kuinka nämä britit ottivatkaan yleisöltä luulot ja löysät pois! Grindiä oli Tolminin ilta pullollaan, ja se sopi meille kyllä. Tunti tätä tahkoamista meinasi käydä voimien päälle, mutta jokin siinä pakotti pysymään lavan edustalla loppuun saakka. Lähes jokaisen kappaleen välissä kuultiin enemmän tai vähemmän kantaaottava välispiikki, mutta ne olivat hyvin muotoiltuja, eivätkä alkaneet vituttaa kuten Sacred Reichin tapauksessa pari iltaa aikaisemmin. Osa Napalm Deathin viehätyksestä perustui omalla kohdallani brittiläisen kohteliaisuuden ja raivoisan musiikin ristiriidalle. Mark ”Barney” Greenway jutteli yleisölle kohteliaasti brittiaksentillaan ja muisti kiittää joka välissä ennen kuin seuraava mylly pistettiin pyörimään. Greenway on myös hyvin luonteva esiintyjä, joka vaikuttaa enemmänkin kaverilta kuin miltään staralta, vaikka luontaista karismaa löytyykin.
Illan pimetessä tunnelma kohosi entisestään, ja alue oli aivan täyteen pakattu, kun yksi festivaalin thrash-legendoista tuli ja veti maton suoraan jalkojeni alta. Olen kyllä nähnyt Kreatorin aiemminkin, mutten muista heidän aiemmin vakuuttaneen minua tällä tavalla. Uskallan sanoa, että MetalDaysin keikka oli aivan järkyttävän hyvä, yksi koko festareiden parhaista ellei jopa paras. Kaikki osa-alueet huomioiden keikka ansaitsi täydet 10 pistettä ja kokonaisen rässiliivillisen jotain hemmetin papukaijamerkkejä. Soundit olivat täydelliset, esiintyminen oli osaavaa ja varmaa sortumatta tylsyyteen tai rutiininomaisuuteen, settilista maistui yleisölle paremmin kuin hyvin, ja visuaalisestikin Kreator oli festivaalin muihin esiintyjiin verrattuna omassa luokassaan. Millään muulla keikalla ei tainnut olla yhtä synkassa toimivia upeita valoja, pyroja, savua, konfettia ja mitähän vielä. Keikan alussa ja lopussa lavan molemmilla reunoilla seisoi pari äijää jonkinlaisten räiskyvästi palavien soihtujen kanssa, mikä näytti myös melko vaikuttavalta. Yleisössä oli loistava meno koko puolitoistatuntisen ajan, mikä välispiikeistä päätellen välittyi myös lavalle. Monien muiden festivaalilla esiintyneiden bändien tavoin Kreator otti spiikeissä kantaa maailman sairaaseen tilanteeseen ja korosti metallimusiikin yhdistävää voimaa sekä MetalDaysin yhteisöllisyyttä, mikä herätti runsaasti vastakaikua yleisössä. Ja kyllähän varsinkin tällaisen keikan aikana sen yhteisöllisyyden tunsi luissa ja ytimissä saakka. (AH)
Keskiviikon helmet:
Puutarhabileet naapureitten kanssa ja vodka (RP)
Kreator (AH)
Teksti: Anna-Leena Harinen (AH) ja Rudi Peltonen (RP)
Kuvat: Rudi Peltonen
Raportin ensimmäisen osan voit lukea täältä.
