Luontometallia laatutakuulla – arviossa Wolfheartin neljäs albumi, ”Constellation Of The Black Light”

Napalm Recordsin talliin siirtynyt Wolfheart julkaisee 28.9.2018 neljännen albuminsa, ”Constellation Of The Black Light”. Tuomas Saukkosen ideoiden ympärille vahvasti nivoutunut talvimetallibändi ottaa askeleen kohti leudompaa vuodenaikaa, mutta vain nimellisesti. Musiikillinen sisältö pysyy edelleen vahvasti tunnistettavana, jämeränä kädenjälkenä.

Levyn avaa lennokas ”Everlasting Fall”. Ikitalvi lienee vaihtunut syksyyn tai ainakin ensipakkasiin, mutta  musiikki valuu läpi verbaalisten rajojen. Yli kymmenminuuttiseen biisiin on varaa rakentaa yli kolmen minuutin intro. Ja täytyy todeta, että kyllähän nämä hyytävän kylmät akustiset johdannot ovat hienoja. Pohjolan karuja kallioita ne maalailevat osuvasti, oli sitten talvi tai syksy. Instrumentaalinen lennokkuus, jossa duurisoinnut pilkahtelevat kuin aamuinen kuura auringon ensisäteissä, on tuttuakin tutumpaa herra Saukkosen käsialaa. Sfäärejä syleilevä orkestrointi toimii hienosti murinalaulun tiettyä staattisuutta vasten. Ja tuota staattisuuden vaikutelmaa luo siis kapealla ambituksella pitemmästikin viihtyvä laulumelodia. Tuttu asetelma Wolfheartille.

Toinen raita,”Breakwater”, ilmestyi ennakkoon videona. Biisi ruhjoo menemään nopeatempoisesti tuplabasareiden ja kertsissä kaksinnetun vokaalimelodian keinoin. Mikäs siinä, edustavasti hommansa hoitaa. Kolmas raita, myös ennakkona ilmestynyt ”The Saw”, hidastaa tempoa ja satsia hallitsee melodian toistuva teema. Bassokuviot työntyvät myös etualalle ja voimasoinnut järähtelevät. Tämä on oikeastaan oma suosikkini tältä levyltä. Jo senkin vuoksi, että hidas tempo mittaa vavahduttavasti miehen keuhkoja. On olemassa sellaiset keuhkot ja sellainen ääni, joka tuntuu murjovan vuoria, ja nyt sitä kuuntelen. Tässä vaiheessa voi muutenkin jo todeta, että samaa totaalista ammattitaidolla ilakointia tämä on kuten edellisetkin Wolfheartin levyt. Kokonaisuudet ovat upeita, eheitä ja äärimmäisen toimivia tekstuurisiirtymästä toiseen. Soinnilliset yksityiskohdat ovat rikkaita ja tarkkaan mietittyjä. Faneille, jotka tietävät, mitä odottavat, voin sanoa, että saavat odottamansa. Olen sanonut ennenkin, että ei tämä mies petä. Sama pätee tietenkin koko hukkalaumaan Lammasssaari – Kauppinen – Saukkonen – Silvonen.

”Neljäs raita, ”Forge With Fire” vääntää rautaa ahjossa. Tuplabasarit ja rinnakkaiskvinteissä jyräävät voimasoinnut vellovat millintarkassa tekstuurissa. Triolit muuntavat rytmitystä ja etäällä välkehtivät koskettimet kutovat sointiin värisävyjä lisää. Konemaisema toimii taustalla etäisenä, hallitusti käytetettynä äänimattona. Itse ajattelen, että yleisesti ottaen mitä vähemmän koneääntä, sitä enemmän soittotaitoa, ja siinä vaiheessa kun koneet alkavat hallita, on siirrytty lastenmusiikin puolelle. Mutta se ei olekaan tämän genren suurimpia vaaroja. Saukkosen sävellystyylille on tyypillistä muhkea ja erittain pedanttisesti järjestelty orkestrointi ja sointimaailma. Toisinaan sointi tuntuu olevan niin oleellinen elementti etenkin Wolfheartin tuotannossa, että melodiakulutkin jäävät sille kakkoseksi. Toisaalta se saattaa vaatia sitten kuuntelijalta keskittyneempää otetta, koska melodia on yleensä se ensimmäinen elementti, joka kuulijan huomion kaappaa, ja sointi melkein viimeinen. Toisaalta voi ajatella niinkin, että ehkä tässä vain kuljetaan melodisen death metalin syvemmällä, kehittyneemmällä tasolla tai jo kohti ihan omaa subgenreään. Mutta tämä lienee näkökulma-asia.

”Constellation Of The Black Light” on kaunis ja taidokas loppuun saakka. Vielä voisi mainita viimeisen raidan, ”Valkyrie”, jonka instrumentaalivoittoisuus, varsinkin tavattoman kauniit kitarat, toimii draamallisena ohjauksena kohti loppua kuin elokuvissa ikään. Vaan sitäpä jäin vielä pohtimaan, että missä se suomenkielinen loppuraita oli? Wolfheart on jotenkin kulminoitunut luontometallinsa ja ehkä videoidensakin kautta niin vahvasti suomalaisuuteen, että sitä viimeistä raitaa ’eksoottisesti’ suomeksi jäi kaipaamaan. Kenen idea oli jättää se pois tällä kertaa?

Yhtään en haluaisi puhua muuntumisesta ja uudistumisesta, mutta kun se on vähän niin kuin tapana. Kyllähän Wolfheart toki on uudistunut neljän levynsä aikana. ”Shadow World”(2015) lainaili aiempaa enemmän elementtejä mustasta metallista ja ”Tyhjyys”(2017) laajensi vielä nyansseja ja ylipäänsä sointivärikirjoa. Äkkijyrkemmät muutokset olisivat olleet mahdottomia näinkin nopeilla aikaväleillä  ilman, että taiteellinen taso olisi horjunut. Luulen, että tämä hektinen maailma kuitenkin odottelee jotain yllätyksiä, ehkä vierailevia laulajia, uusia instrumentteja tai sellaisina käytettäviä. KYPCK sai sumutorvella aikaan jotain kaunista. Samalla se toimi allegorisesti kuten koko bändi. Mikä olisi jotenkin oleellinen elementti Wolfheartiin liittyen? No yksi auditiivinen aihe on yli muiden – vielä kun tämän pohjoisen maan metsissä muutama susi vapaana kulkee, mikään ei olisi yhtä kaunista kuin öisen susilauman ääni yhdistettynä tämän miehen käsialaan. Yhtä vahvaan käsialaan kuin on käsivartensakin.

9½/10

Kappalelista:
1. Everlasting Fall
2. Breakwater
3. The Saw
4. Forge With Fire
5. Defender
6. Warfare
7. Valkyrie

Wolfheart facebookissa

Kirjoittanut: Sirpa Pelli

Kommentit