Marit mekoissa ja vaarit lauteilla – Flow Festival 2016, osa 1/2
Järjestyksessään kahdestoista Flow Festival käännähti käyntiin perjantaina 12.8. Oli aika ottaa
Marimekko-kassi kaapista ja käydä ostamassa Carlingsista vaatetta päälle.Itseni oli aika lähteä epätrendikkäästi yksityisautoilemaan kohti Helsinkiä. Yksityisautoilu oli pakollinen liikkumisvaihtoehto, sillä joukkoliikennevälineiden aikatauluja syynätessäni ymmärsin, miksi Helsinkiin muuttaneet ystävät ja tuttavat eivät enää tule kylään. He eivät pääse sieltä pois. Sinne kyllä pääsee mistä tahansa, mihin aikaan tahansa, mutta poispääseminen on tehty hyvin hankalaksi.
Tämä oli ensimmäinen kertani Flow’ssa, ja olin vähän huolissani siitä, tuleeko siellä sellainen olo, ettei ihan kuulu joukkoon. Flow’llahan on maine äärettömän coolina hipster-festivaalina, ja itsehän olen vähän maalta. Pelkoni osoittautui aiheettomaksi, sillä festivaalikansa oli hyvinkin sekalaista. Kaiken tyylikkyyden ohessa loisti ihmisten hyvä mieli. Tajusin myös itsekin pukeutuneeni Carlingsin vaatteisiin, että ehkä vain viimein löysin oman heimoni.
Flow Festivalin alue oli suuri ja aika sokkeloinen. Paikalle oli helppo löytää, mutta alueen sisällä suunnistaminen osoittautui hieman työlääksi. Visuaaliset taideteokset oli ripoteltu ruoka-, juoma- ja mainoskojujen joukkoon, eikä aina tiennyt, mikä on taidetta ja mikä valjastettu kapitalismin alttarille. Erityisesti pimeän tultua alueella oli hankala liikkua. Värivalot ja niiden väliin jäävät pimeät suvantokohdat tekivät humalaisiin ihmisiin törmäämisen lähes väistämättömäksi. Osa ruokakojuista oli myös niin syrjässä, että löysin ne vasta loppuillasta. Alue on kuitenkin kaunis, erityisesti juuri ennen auringonlaskua. Hyvin järjestetyt kierrätyspisteetkin lämmittivät hipin mieltä.
Ensimmäinen keikka listassani oli Teddy’s West Coasters. Teppo Mäkysen uusin bändi pisti jazzaten Bright Balloon 360° Stagella. Mäkysen kokoonpano oli täynnä genren huippunimiä. Soitossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään vikaa, mutta kokemus jäi jotenkin tyhjäksi. Ehkä bändi esiintyi omaan makuuni vähän liian aikaisin illalla. Jazz päivänpaisteessa ei oikein toiminut itselleni. Katsomo oli kuitenkin ääriään myöten täynnä, joten saatoin olla yksin mielipiteeni kanssa.
Tässä vaiheessa iltaa olikin aika tutustua festivaalin kattavaan ruokatarjontaan. Mieleni halaji hodaria, joten tilasin seitannakilla ja kikherne-asialla täytetyn pötkylän. Nakki oli valtava ja maistui – no, soijalle. Kikherneet olivat yllättävän hyviä. Parasta annoksessa oli jonkinlainen majoneesitahna sekä paistettu sipuli. Olin hieman pettynyt, sillä olin odottanut vähän enemmän tältä kokemukselta.
Seuraavaksi vuorossa oli Main Stage ja brittiläinen soulahtavaa poppia tekevä Laura Mvula. Mvula oli pukeutunut tietenkin Marimekkoon, ja jo se oli omiaan houkuttelemaan yleisön puoleensa. Esitys soljui eteenpäin muuten mukavasti, mutta ääni kiersi välillä todella ikävästi. Viimeinen biisi ”Phenomenal Woman” oli setin paras ja sai ihmiset tanssimaan. Encorea ei tullut, eikä sitä liiemmin pyydettykään. Tutustumisen arvoinen artisti oli kuitenkin kyseessä, jos tämänlaisesta musiikista sattuu pitämään.
Takaisin Bright Balloon 360° Stagelle. Israelilainen jemeniittijuutalaisista siskoksista ja taustabändistä kasattu yhtye A-WA pisti yleisön pomppimaan elektrokansanmusiikin tahtiin. Setin alkuvaiheessa mietin kovasti, minkä ihmeen taki
a juuri tämä kokoonpano on noussut kuuluisuuteen. Musiikki oli ihan peruskansanmusiikkia poppikoneistettuna. Setin lähdettyä vauhtiin ymmärsin, että A-WA on jemeniittijuutalaiselle kansanmusiikille sitä, mitä Anne-Mari Kivimäki ja Reetta-Kaisa Iles ovat suomalaiselle vastaavalle. Bändin vilpitön innostus ja karisma vetivät yleisön puoleensa, ja lopussa katsomot paukkuivat hyppivien ihmisten alla. Itselläni oli jo hieman kuumottavat tunnelmat, koska tajusin Iggy Popin aloittavan Main Stagella millä hetkellä tahansa, mutta en malttanut lähteä kaupungin parhaista bileistä.
A-WA:n setin jälkeen näin Bright Balloon katsomon aidan yli, miten Iggy Pop jo klenkkasi bäkkäriltä lavalle. Aivan kohta käyntiin jyrähtikin ”I Wanna Be Your Dog”. Yritin sukeltaa vastavirtaan todella tiukkaan pakkautuneen ihmismassan läpi ensinnäkin pois Bright Balloonilta ja toiseksi Main Stagen ohi ihan mihin tahansa paikkaan, missä on mahdollista hengittää. Eka biisi meni sukeltaessa ja toinenkin biisi ”The Passenger” oli elolliselle olennolle yhtä tuskaa. ”Lust For Life” palautti elämänhaluni, kun viimein löysin itseni väljemmästä paikasta, kymmenien metrien päässä lavasta. Screeneiltä näkyi kuitenkin selvästi, miten Iggy jorasi pienet, ryppyiset miestissit heiluen rutiinilla mutta selvästi esiintymisestään nauttien.
Popin usein coveroima Johnny O’Keefe -biisi ”Real Wild Child (Wild One)” innosti miehen laskeutumaan lavalta yleisön lääpittäväksi. Eturivin nuoriso oli aivan liekeissä saadessaan nähdä punk-vaarinsa sentin päästä. Tuntui mukavalta seurata screeneiltä niitä iloisia pikku nassukoita. Uudelta ”Post Pop Depression” -levyltä soitettiin ainoastaan groovaava ”Sunday”. Varsinainen setti loppui ”Mass Production” -biisiin, ja muodollisen encore-tauon jälkeen Pop palasi ”Repo Manin” kera. Yleisö sai lämpimät hyvästit ikituoreen ”Search and Destroyn” tahdissa. Keikasta jäi hyvä fiilis, ja Iggy Pop selvästikin tietää, miksi häntä mennään kuuntelemaan. Vanhat hitit ovat edelleen timanttisia, ja miksipä sitä pyörää keksimään uudelleen, jos vanha peli edelleen toimii.
Keikan jälkeen kiertelin vielä aluetta, kuuntelin bändejä siellä sun täällä, mutta mikään ei oikein enää sytyttänyt, minulla oli kylmä ja alkoi jo hieman väsyttääkin. Päätin syödä. Löysin nyhtökaurakojun, josta tilasin karpaloisen burgerin. Oli muuten hyvää. Ähmellyksen jälkeen fiilistelin vielä hetken Massive Attack & Young Fathersia, mutta hyvin pian tylsistyttyäni päätin lähteä kotiin.
Jälkeenpäin harmitti, että olin totaalisesti unohtanut mennä katsomaan Suistamon Sähköä Art Laboratoryyn. Aiemmin mainitsemani Anne-Mari Kivimäki ja Reetta-Kaisa Iles + kumppanit tekevät Suistamon Sähkö -nimellä suomalaista kansanmusiikkia tavalla, joka sai vannoutuneen kansanmusiikin ällöksyjän avaamaan mielensä tiluliluleille. Kivimäen ja Ileksen kansanmusa on rankkaa ja ironista. Se jäi näkemättä tällä kertaa, ja kadun sitä varmasti ainakin huomiseen.
Jatkoa seuraa…
Teksti: Sanna Uusi-Rasi
Kuvat: AJ Johansson Photo and Video
