Metallin ja punkin superviikonloppu Montrealin malliin: Heavy Montreal ja ´77

Kun edellisestä reissusta Montrealiin oli kulunut jo kaksi vuotta, oli taas aika vierailla Quebecin provinssissa festivaalien merkeissä.
Jean Drapeaun saarella edelleen käynnissä olevien kunnostustöiden takia viime vuonna taukoa pitänyt festivaalirumba alkoi tällä kertaa allekirjoittaneen osalta poikkeuksellisesti jo perjantaina, sillä kun yllättäen tarjoutuu mahdollisuus vierailla myös punk-festivaaleilla, eihän sellaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä.

´77 -nimeä kantava yksipäiväinen festari starttasi aurinkoisessa ja hiostavassa säässä, kun omalta osaltani ensimmäinen bändi Pussy Stench kajautti ilmoille sillinhajuiset soundit – nuotin vierestä soitettuna, tottakai. Pikkuhiljaa jalkaa oven väliin saanut paikallinen bändi on alkanut saada kiinnityksiä keikoille myös isompien nimien seuraksi, mistä voi siis päätellä, että old-school -punkille on edelleen kysyntää.

Kesäkuussa Euroopassa rundilla ollut L7 yllätti allekirjoittaneen totaalisesti. Todella raskaalla, mutta ammattimaisesti soitetulla soundilla varustettu bändi oli kovassa vedossa ja tarjosi yleisölle rökitystä koko rahan edestä. Setissä kuultiin mm. helmikuussa julkaistu uusi kappale ”I came back to bitch” sekä ilmeisesti jonkinlainen hitti ”Shitlist” joka villitsi yleisön totaalisesti.

Ketään tuskin yllättää, että Donald Trump ei nauti kovin suurta suosiota punk-festareilla artistien tai yleisön joukossa, joten ensimmäiset haukut tulivat ”Dispatch from Mar-a-Lago”-biisin myötä.

Seuraavana tutustumisvuorossa omalla listallani oli Anti Flag, joka vastusteli kovasti rasismia, seksismiä ja poliisiväkivaltaa, kuten kunnon punk-bändin kuuluukin. Sähköjäniksen lailla lavalla liikkunut basisti Chris #2 tarjosi valokuvaajille niin haastetta kuin myös hyviä kuvia energisen lavaesiintymisensä johdosta. Aku-Setä sai myös tältä bändiltä haukut, luonnollisesti.

Pienellä puistolavalla seuraavana vuorossa ollut Satanic Surfers oli lähes kaikkien muiden bändien tapaan itselleni entuudestaan tuntematon, mutta raflaava nimi houkutteli tarkastamaan tarjonnan.

Räyhäkkäällä otteella soittanut bändi toivotteli lähes ensitöikseen natsit vittuun, mikä tietysti sai yleisön raikuviin suosionosoituksiin. Seuraavaksi sitten ihmeteltiinkin, kuinka kauan yleisö pystyy pitämään päätään veden alla, kun soittovuorossa oli ”Head Under Water”.

Festivaalien ainoa itselleni entuudestaan tuttu bändi oli Suicidal Tendencies, joka houkutteli menemään paikalle ajoissa AFIn vielä soittaessa settiään. Kahden kameran kanssa eturiviin meneminen ei näin jälkikäteen ajateltuna ollut ehkä viisain teko maailmassa. Pienellä ajatustyöllä olisi varmasti pystynyt päättelemään, että meininki tulee olemaan helvetillistä, eikä kuvaamisesta välttämättä tule yhtään mitään, ja juuri niinhän siinä kävikin. Onneksi jossain vaiheessa solisti innostui pitämään lyhyen puheen, jolloin tarjoutui tilaisuus livahtaa karkuun sittemmin lavan edessä jatkunutta lihamyllyä. Ilman kameroita pitissä olisi voinut olla hauskaakin…

Tutun näköinen ranneke. Tuska \,,/ \,,/

Takarivistä sitten olikin ihan mukava seurata bändin erittäin energistä esiintymistä, kunnes koitti aika alkaa siirtyä kohti majapaikkaa, ja keräämään voimia tulevaa kahta pitkää päivää varten.

Lauantai

Perjantain punk-festareilla oli ihan mukavasti yleisöä ja tunnelma ok, mutta heti lauantaina festarialueelle sisään päästyäni huomasin mikä oli ns. homman nimi.

 

Porukkaa parveili aivan tolkuttomasti joka paikassa jo heti yhden jälkeen, ja suunnitelmat mennä lavan eteen kuvaaman Jungle Rotia kariutuivat heti alkuunsa yleisön tungeksiessa lavan edessä jo puoli tuntia ennen keikkaa. Jos eturiviin heti aidan viereen ei pääse, yleensä kuviin tulee suurimmaksi osaksi muiden takaraivoja ja kämmenselkiä, jotka eivät varmasti ole kovin mielenkiintoisia katsella.

Aivan lavan eteen photopittiin pääsyä on rajoitettu järjestäjien toimesta aivan ymmärrettävästä syystä, ja lehdistön käyttöön olikin tarjottu edellisten vuosien tapaan ihan oikeiden ammattilaisten ottamia kuvia, joita on kyllä ilo katsella.

Festareilla nähtiin myös show-painia Heavy Mania -spektaakkelin muodossa. Helvetillistä uhoamista ja teatraalista meininkiä oli luvassa, kun isot miehet ottivat kehässä mittaa toisistaan.

Jungle Rotin jälkeen samalla pienellä puistolavalla esiintynyt Entheos yllätti allekirjoittaneen, kun vokalisti Chaney Crabb innostui croud surffailemaan yleisön kannattelemana.

Kierros sujui oikein mallikkaasti, vaikka yhdessä vaiheessa alkoikin näyttää siltä, että nainen sotkeutuu mikin johtoon oikein perusteellisesti, niin kuitenkaan onneksi käymättä.

Pohjois-Amerikassa erittäin suuressa suosiossa oleva pilven poltto näkyi myös tässä kohtaa, kun vokalisti kävi hakemassa eturivissä olleelta mieheltä jointin huuleen ja meno jatkui taas entistä hurjempana. Voi vain arvailla, mitä moinen temppu olisi aiheuttanut Suomessa…

Photo credit: Pat Beaudry

Kahden päivän yhteensä yli viidenkymmenen bändin kattauksesta oli varaa valita, ja päätin mennä seuraamaan hetkeksi merirosvometallia Alestormin malliin. Musiikkina ei ehkä ihan kaikkein ominta tyylilajiani, mutta taatusti viihdyttävän shown bändi tarjosi, joskin ”The Sunk´n Norwegian”-biisin intro jäi hieman epäselväksi itselleni. Kaljan juonnin kyllä ymmärsin, mutta pizzan työntäminen sinne minne aurinko ei pahemmin paistele meni vähän ohi. No, aina ei voi voittaa. Huikea setti päättyi jatkumoon hanuriin työnnettävistä hyödykkeistä, kun ”Fucked With An Anchor” kajahti ilmoille.

Photo credit: Pierre Bourgault

Seuraavana omassa ohjelmassani oli myös vuonna 2016 festareilla esiintynyt ikiliikkuja Napalm Death. Aina silloin tällöin sitä löytää itsensä miettimästä, mahtaako enää nykyään perustettavista bändeistä kuulla yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen, ja mikä on näiden pitkään pystyssä pysyneiden bändien salaisuus?

Jotain pitkästä urasta kertoo se, että välispiikissä vokalisti Mark ”Barney” Greenway kertoi aloittaneensa uskonnon kritisoinnin jo 80-luvulla, eikä mikään ole muuttunut 29 vuodessa. Pitkästä urasta huolimatta vauhti bändillä tuntuu vain kovenevan, ei voi muuta kuin ihailla!

Marilyn Mansonin taannoinen sairastuminen ”flunssaan” ja siitä johtuva keikan peruuntuminen Torontossa sai kiinnostumaan miehestä sen verran, että kävelin paikalle tarkastamaan päivän kunnon. Kuulin yleisön seassa epäilyjä pitkin päivää, mahtaako herra kyetä lavalle tänään ollenkaan, mutta toista perumista putkeen ei ilmeisesti ollut varaa nyt tehdä, sillä mies ilmestyi paikalle ajallaan.

Photo credit: Tim Snow

Emperorin keikka alkoi painaa päälle, joten kovin kauaa en paikalla ollut, mutta jo lyhyessä ajassa muodostui pienehkö epäilys, että ihan täydessä iskussa ei mies ollut nytkään. Pitkähköt hiljaiset tauot biisien välissä antoivat hieman aihetta moiseen epäilyyn, eikä äänikään kuulostanut ihan normaalilta, unohtamatta miehen flegmaattista liikehdintää lavalla, josta oli vaikea tietää, onko herra elossa vai ei. Flunssaa tai ei, mene ja tiedä.
Viimeaikaisten tapahtumien perusteella en kyllä miestä menisi varta vasten katsomaan. Liput maksavat nykyään jo niin paljon, että “tyhjän arvan” ja paskan lavaesiintymisen uhka pakottaa tälle kannalle, valitettavasti.

Photo credit: Pat Beaudry

Tässä vaiheessa koko päivän hyvänä jatkunut sää alkoi antaa ensimmäisiä merkkejä tulevasta, kun keikan loppupuolella alettiin jo saada vettä niskaan lyhyiden kuurojen muodossa.

Ennen Emperorin keikkaa ajattelin käydä nopeasti vielä tsekkaamassa Jinjerin, ja ehdinkin paikalle juuri ajoissa. Kun kauniista naisesta lähtee helvetillinen örinä, siitä on kyllä vaikea olla innostumatta, ja innostua taisi myös säiden haltia, sillä kohta keikan alettua taivas muuttui mustaksi ja niskaan tuli aivan helvetillinen ukkoskuuro kaatosateineen ja salamoineen.

Sitkeästi bändi yritti jatkaa, mutta peli vihellettiin poikki järjestäjän toimesta, kun äänilaitteet alkoivat kastuttuaan oireilla. Yleisö alkoi äänekkäästi vaatia takaisin lavalle bändiä, joka tekikin yllätyksekseni näyttävän come backin. Arvostan!

Ukkoskuuron tehtyä hieman mutkia matkaan ehdin sopivasti paikalle, kun De LÁpocalypse -lavalla soittava Emperor oli melko vaikuttava näky ukkosen edelleen pauhatessa, joskin ilman sadetta.

With Strenght I Burn”-biisin aikana ilmassa oli kyllä kieltämättä jonkinlainen maailmanlopun meininki salamoiden välkkyessä taustalla!

Lauantai-illan saatteli päätökseen The Twins of Evil -kiertueella Marilyn Mansonin kanssa oleva Rob Zombie.

Huikean kokoisen päälavan näytöiltä yleisön silmille saatiinkin aikamoinen valoshow mm. ”School´s Out”- ja ”Helter Skelter”-biisien tahdittamana.

Samaan aikaan järjestetty valtavan kokoinen ilotulitus St. Lawrence-joen rannalla oli kuin kirsikka kakun päälle, ja nyt pystyin tyytyväisin mielin siirtymään festivaalien VIP-alueelle nauttimaan hieman virvokkeita.

Sunnuntai

Järjestäjien mukaan fanaattisimmat festivaalivieraat eivät poistuneet alueelta yöksi sen kauemmaksi kuin oli pakko. Pääportin eteen oli kokoontunut pienehkö leiri, josta heti puolen päivän aikaan porttien auettua porukka siirtyi heti sisälle.

Photo credit: Tim Snow

Päälavalla nähtiin taas pitkän uran tehnyt bändi, kun viimeisen festivaalipäivän korkkasi Helix. Hyvin jaksoivat vanhat ukot vielä veivata, kun setissä kuultiin mm. ”House On Fire

Festivaalien tähän asti ehkä kovinta meininkiä ja hilselinkousta tarjoili Power Trip, jonka pitistä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Bändin setissä kuultiin useampia kappaleita uusimmalta ”Nightmare Logick”-levyltä.

Festivaalien musiikillisesti omituisinta osastoa edusti Ultra Vomit, joka omituisuudessaan pärjännee jopa itse Devin Townsendille. Teatraalista lavalle saapumista seurasi ranskankielistä örinää, sekä välillä hieman rauhallisempaakin meininkiä, joka kuitenkin äkkiä lähti taas käsistä kappaleiden tahdissa, joiden nimiä en edes viitsi lähteä tähän arvailemaan. Pitissä kunnostautui jo aikaisempina vuosina nähty hirvi, joka tällä kertaa oli saanut seurakseen Super Marion. Jokuhan voisi erehtyä luulemaan, että viisi senttiä paksussa hirviasussa tulee kuuma, kun pitissä heiluu kuin mielipuoli. Mene ja tiedä.

Photo credit: Pat Beaudry

Ennen siirtymistä Triviumin keikalle, vuorossa oli itselleni entuudestaan tuntematon bändi Warbringer, jonka nimestä saatu mielikuva vastasi melko tarkalleen todellisuutta. Keikalla mentiin korkealta ja kovaa, yleisön ollessa 100% mukana, eikä pitissäkään säästelty ketään eikä mitään.

Viimeistä keikkaa kiertueellaan soittava Trivium oli onnistunut houkuttelemaan lähes koko festivaaliyleisön paikalle, koska koko alue oli ihan takalaitaa myöten täysi. Yleisöä härnättiin osallistumaan meininkiin sanomalla, että Montrealin yleisö on kyllä mahtavaa, mutta vasta toiseksi paras yleisö mitä kiertueen aikana on nähty.

No, tästä suivaantuneena yleisö tietysti antoi täyden näytöksen mm. hyppimällä aivan takariviä myöten biisin ”The Heart From Your Hate” tahdissa, minkä jälkeen kiertueen paras yleisö -titteli myönnettiin kanukeille, joista 39% tuli Quebeckin provinssin ulkopuolelta. Bändit edustivat lehdistötiedotteen mukaan 7 eri kansallisuutta.

Suurta suosiota ranskankielisessä provinssissa nauttiva Gojira ei allekirjoittanutta jaksanut suuremmin innostaa, mutta paikalliseen yleisöön bändin soitanta upposi kuin häkä. Tämä luultavasti osittain yhteisen kielen ansiosta, luulisin.

Pimenevässä ja kostean tukalassa illassa haisi ihminen, kun bändi saapui lavalle pitkähkön, mutta näyttävän intron saattelemana, jossa taustalla videolla tulivuori syöksi magmaa taivaalle – olihan bändi ”Magma”-nimisellä kiertueella.

Photo credit: Tim Snow

Tässä kohtaa oli hyvä hetki tungeksia pois lavan edestä ja lähteä kohti päälavaa, jossa kalkkiviivoilla peruuntunutta Avenged Sevenfoldia paikkaamaan tullut Limp Bizkit aloittaisi kohta soittamisen. Tässä vaiheessa luultavasti monilla nousee joko karvat pystyyn tai suusta pääsee kunnon röhönauru, allekirjoittaneen itsekin suhtautuessa hyvin skeptisesti kyseisen bändin esiintymiseen.

Ennakkoluulot karisivat kuitenkin nopeasti, sillä hyvin äkkiä kävi selväksi, että kaverit ovat kyllä viimeisen päälle ammattilaisia ja show-miehiä, sillä aikamoiset bileet oli luvassa. Mielipiteitä jakoi jonkin verran se, että bändi keskittyi ehkä hieman liikaa ”oheistoimintaan”, jossa mm. kitaristi heitti pitkähkön reissun yleisön sekaan. Näytti se soittaminen pitissäkin onnistuvan, tosin järjestysmiehiä moinen tempaus tuskin ihan hirveästi miellytti.

Omalla tavallaan hauska tempaus oli, kun Fred Durst otti yleisön seasta jonkun kanssaan lavalle esiintymään. Kohtuullisen kokoinen karaokeyleisö oli naisella, joka väitti osaavansa kaikki biisit ulkoa, osaamatta niitä kuitenkaan ollenkaan. No, saipahan hän kuitenkin hetkensä julkisuudessa.

Tähän iltaan ja näihin bileisiin oli hyvä lopettaa tämänkertainen Pohjois-Amerikan-kiertue tältä erää. Parin vuoden kuluttua sitten taas uusi reissu, kunhan matkakassaan ollaan saatu tarpeeksi rahaa säästettyä.
Over and out.

Teksti ja erikseen mainitsemattomat kuvat: Teemu Lavikka

Kommentit