Tuotanto ruodinnassa: Behemoth

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.

Behemoth on niitä uniikkeja raskaamman musiikin bändejä siksi, että sen sävellykset ovat poikkeuksellisen iskeviä, ja yhtyeen laaja diskografia on harvinaisen laadukas. Yhtyeen kanssa ei pääse syntymään kyllästymistä, mitä ei voi sanoa monesta saman tyylisuunnan yhtyeestä. Iskettäessä koukuttavien sävellysten kylkeen yhtyeen tinkimätön äärimmäisyys, joka yhdistelee periksiantamattoman brutaaliuden, okkultistis-spirituaalisen tunnelman ja historiallis-mytologiset sanoitukset, on syntynyt täysin uniikki musiikillinen peto. Ja petohan Behemoth nimenomaan on – nimikin siitä jo kertoo kuten se Raamatussa nimeltä mainitaan. Bändi on aina ollut jättimäinen ääniaalto, joka iskee kaikessa korkeassa ylväydessään keihääntarkasti juuri siten kuin haluaa. Behemoth on aina ollut enemmän kuin tavallinen äärimetallibändi. Yhtyeellä on oma maaginen auransa sekä esoteerisvaikutteinen estetiikkansa, mikä erottaa sen muista äärimetalliyhtyeistä. Alla lyhyt listaus Behemothin tuotannosta allekirjoittaneen valitsemassa parhausjärjestyksessä. Listaukseen pääsivät mukaan vain täyspitkät albumit, eivät pienemmät julkaisut tai live-levyt.

10. Sventevith (Storming Near the Baltic) (1995)

“Sventevith (Storming Near the Baltic)” on Behemothin ensimmäinen täyspitkä levy vuodelta 1995. Levy on puhdasta black metalia varhaisemmalta Behemothilta, ja puolalaisbändin levy voisi yhtä hyvin olla pohjoismaalaista kädenjälkeä samaiselta ajalta. Levyn tuotanto ei ole ensimmäisenä täyspitkänä kovin laadukas: rummut kaikuvat ja kitarat ovat velton ohuita. Nergal sylkee standardibläkkis-raakkumista, ja kuullaanpa levyllä myöhemmälle Behemothille epätyypillistä syntikkamattoa. Tältä levyltä ei valitettavasti löydä huomattavaa laatua, vaan sillä samoillaan perusbläkkiksen tunnelmissa eteenpäin. Välisoitot ovat itse asiassa julkaisun parhaita hetkiä kuten keskiaikaisen folkahtava kahden akustisen kitaran dialogi The Touch of Nya” sekä upean kohtalokas, raukea syntikkainterludi Hell Dwells In Ice”, jotka ovat ehdottomasti tarkastamisen arvoisia kappaleita.

9. Grom (1996)

”Grom” on Behemothin toinen kokopitkä ja viimeinen levy, jossa Behemoth soitti vielä puhtaasti black metalia. Edellisen levyn tavoin kitarat surisevat sumuisina jossain maiden ja mantujen yllä, basso on miksattu yllättävän pintaan, ja tunnelma on viehättävän keskiaikainen. Tuotanto on kuitenkin kirpakampaa ja selkeämpää kuin debyytillä. ”Grom” yhdistelee bläkkikseen jälleen aavistuksen folk-vaikutteita akustisten kitaroiden sekä jopa ajoittaisen naislaulun muodossa, vaikka muuten julkaisulla hiihdetäänkin bläkkiksen latuja. Kansitaide kuljettaa jonnekin keskiajan hämyisille maille. Vokaalit kurluttavat raakoina ja vikuroivan elävinä tietyn amatöörimäisen karkeuden ollessa levyllä läsnä. Puhtaat vokaalit ovat sinne päin, mutta eihän sitä ihan nuotilleen pidäkään osua, kunhan tunnelma on vain kunnossa. Maailmassa pitäisi olla enemmän tämän tyylisiä keskiaikaiseen tunnelmaan vieviä bläkkisjulkaisuja. Harmi vain, ettei biisinkirjoitus ole vielä aivan terävimmillään, eli riffit eivät jää juurikaan mieleen. ”Grom” on silti kaikessa karuudessaan perin sympaattinen levy.

8. Pandemonic Incantations (1998)

En rehellisesti edes muistanut, että tämäkin levy on olemassa. Levy onkin tietynlainen väliinputoaja samankaltaisen mutta sitä paremman ”Satanican” sekä vanhan, vielä black metalisemman tyylin välillä. Väliinputoaja-asemastaan sekä hieman hupaisasta kansitaiteestaan huolimatta ”Pandemonic Incantations” yllättää melko kehittyneellä materiaalillaan. Bändi on ehdottomasti ottanut suuria tyylillisiä harppauksia eteenpäin. Levyllä on tiettyjä kappaleiden siltojen välisiä kömpelyyksiä, mutta Behemoth on selkeästi kehittymässä ”Gromista” poispäin lähemmäs death metalia, vaikka puhtaaksi death metaliksi yhtyettä ei vielä voi hyvällä tahdollakaan kutsua. Myös uusi rumpali Inferno on astunut messiin ja tempoviisarit ovat heti värähtäneet lähemmäs Mardukin tasoja. Levyltä löytyy siis jo hyökkäysvoimaa, vaikka terävin pistin hioutuukin vielä terävämmäksi tulevien vuosien aikana. Biisimateriaali on kautta linjan tasavahvaa, ja esimerkiksi ”Driven by the Five-Winged Star” on yksi hyvä nosto keinuvalla melodisuudellaan. Kyseessä on yllättävän hieno levy hienolla death metalin ja black metalin ristisiitoksella, vaikka vaaka kallistuukin yhä black metalin puolelle ynseän tunnelman ja tremoloriffien vuoksi.

7. Satanica (1999)

”Satanica” on nimensä mukaisesti pirullinen, satanistisen uhkaava, eli ”Pandemonic Incantationsin” myrkynvihreää tunnelmaa saostetaan edelleen. Suuri osa levyn pahaenteisyydestä on pitkälti Nergalin villien ja alkukantaisten vokaalien ansiota. Sävellyksiin mahtuu muutama selkeä helmi, joista suurin lienee yhä livekeikoillakin tykitelty ”Decade ov Therion”. Muuten sävellykset hakevat vielä viimeistä piiskan sivallustaan, vaikka ne ovatkin kautta linjan oikein kuunneltavia. ”Pandemonic Incantationsiin” nähden on tullut lisää raskautta, ja levy puolustaakin paikkaansa jo oikein hyvänä Behemoth-levynä. Siinä, missä biisikynän suhteen hävitään, voitetaan häviöt takaisin levyn tunnelmassa. Todella harvalla levyllä on samanlainen viriili ja saatanallisen alkukantainen, suorastaan mystinen tunnelma, joka yhdistyy raskauteen näin vaivattomalla tavalla. Peto nimeltä Behemoth kasvaa ja vahvistuu. Tämä tunnelma on valitettavasti pitkään kateissa seuraavilta Behemothin levyiltä, vaikka kaikuja samaisesta tunnelmasta voidaan aistia lopulta bändin viimeisimmällä levyllä ”The Satanistilla”.

6. Thelema.6 (2000)

Näyttää siltä, että levyjen parhausjärjestys on tähän asti mennyt myös levyjen kronologisen julkaisujärjestyksen mukaan. Tämä ei ole tarkoituksellista, vaan kertoo pikemminkin Behemothin musiikin tason tasaisesta laadun noususta. Behemoth on kuin viini, joka vain paranee vanhetessaan. ”Thelema.6” on yhtä viriili kuin edeltäjänsä ”Satanica”, ja erityisesti vokaalit ansaitsevat jälleen kiitosta. ”Thelema.6” on tietyssä mielessä ainakin puolikas askel eteenpäin ”Satanican” ja ”Pandemonic Incantations” jälkeen. Se on painostava, mutta tunnelma on muuntautunut vinksahtaneesta demonisuudesta päällekäyvämpään muurinmurtajahyökkäykseen. Sävelkynää on myös jälleen teroitettu piirun verran terävämmäksi, ja esimerkiksi ”23 (The Youth Manifesto) lopettaa levyn komean dramaattisesti. Levyn äänimaailma on hieman radiomaisen potkuton eli pieni lisävoima ei olisi rytmisoittimien osalta ollut pahitteeksi. Sävellysten korkeatasoisuuden ja idearikkauden ansiosta levy nousee silti laadultaan aavistuksen ”Satanican” yläpuolelle. Soitto on yhä tiukempaa ja instrumentit ovat alkaneet hitsautua yhteen; nyt soitetaan yhdessä kokonaisuutena, ei vain yksittäisinä instrumentteina.

5. Demigod (2004)

”Demigod” näyttää Behemothin täydessä hyökkäysvalmiudessaan. Jos esimerkiksi pari levyä aikaisempi ”Thelema.6” oli kuin yksittäinen tankki, niin ”Demigod” on kokonainen armeija. Levy on äärimmäisen nopea ja pistävän vihainen.  Sisältääpä julkaisu muutaman yhä keikoillakin kuultavan, niskat venäyttävän biisin kuten yksinkertaisen mutta iskevän pyllynheilutuskappaleen ”Conquer All” sekä absoluuttisen brutaalin vedon ”Slaves Shall Serve”. Levy kärsii hieman ylituotannosta kuulostaen liiankin virheettömästi tuotetulta. Örinöihin on ajoittain lisätty epäluonnollinen määrä kerroksia, mikä vähentää levyn orgaanisuutta mutta lisää iskukykyä. ”Demigod” eksyy jossakin keskivaiheilla hieman tasapaksuksi massaksi mutta nostaa tasoaan loppua kohden pieneksi klassikoksi nousseella, jo edellä mainitulla ”Slaves Shall Servellä”. Itselleen tyypillisellä tavalla Behemoth myös lopettaa levyn vahvasti junan lailla puksuttavalla keskitempoisella vedolla ”The Reign ov Shemsu-Hor”. ”Demigod” on todella tuhovoimainen hyökkäys ja muodonmuutos vielä brutaalimmaksi pirulaiseksi kuin mitä bändi on aikaisemmin ollut, ja tuo muodonmuutos on tehty vieläpä viihdyttävästi, omaperäisesti ja onnistuneesti. Behemoth luo nahkansa säilyttäen identiteettinsä ja kuulostaen tuoreelta ja tutulta samaan aikaan, mikä on vaikuttava saavutus.

4. The Apostasy (2007)

”The Apostasy” lähtee käyntiin militantin väkevästi biisillä ”Slaying the Prophets ov Isa” ja sisältää yhden dynaamisimmista Behemothin kappaleista ikinä, ”At the Left Hand ov Godin”. ”The Apostasy” on tuonut kuoroja vähän sinne ja tänne ja on yleisesti ottaen hieman vähemmän hektinen kuin ”Demigod”, mutta muuten se on melko samanlainen levy kuin edeltäjänsä. Infernon rumputyöskentely on totuttuun tapaan ilo korvalle, ja levy hengittää edeltäjäänsä paremmin, vaikka lauhkeutuukin jälleen hieman levyn keskivaiheilla. Onneksi rima nousee taas jälleen korkeammalle hektisen kaoottisella ”Pazuzulla” ja erinomaisen terävän ykkösriffin sisältävällä ”Christgrinding Avenuella”. Sisältääpä levy erinomaisen Warrell Danen kieron lauluvierailun enteilevän pahaenteisessä manauksessa ”Inner Sanctum”.”The Apostasy” on jälleen erinomainen modernin äärimetallin levy Behemothilta.

3. Evangelion (2009)

”Evangelion” on oikeastaan vielä nopeampi ja vihaisempi levy kuin ”Demigod”. Kesti aikansa päästä sisään tähän levyyn sen melko jatkuvan nopeatempoisuuden vuoksi, mutta kun on kerran päästy sisään, niin levy rokkaa aivan perkeleen kovaa. Tuotanto on kirkkaampi kuin aikaisemmilla julkaisuilla, mutta siitäkin huolimatta ”Evangelion” kykenee säilyttämään hengellinen mystinen tunnelma. Riffit ovat kautta linjan rautaisia, eikä fillereitä juurikaan ole. Esimerkiksi ”Shemaforash sisältää hienoja itämaisia vaikutteita, ”Ov Fire And The Void saa pään nyökyttelemään marssittavalla kompillaan, ”He Who Breeds Pestilence on todella intensiivinen piilotettu timantti, ja levyn päättävä ”Lucifer näyttää yhtyeestä uusia, jopa hieman doomahtavia puolia. Hieno suoritus, kerrassaan, eli ei voi muuta kuin nostaa Behemothin tahtiin jälleen peistä ja kalistaa kilpeä.

2. The Satanist (2014)

Lähdetään siitä, että ”The Satanist” on erinomaisen onnistunut levytys. Biisinkirjoitus on moninaisempaa ja kypsempää kuin Behemothilla koskaan. On hienoa nähdä, että bändi vääntää ulos parin vuosikymmenenkin jälkeen  timanttista materiaalia. Levy potkaistaan käyntiin neljän upean biisin värisuoralla aina äärimmäisen monipuolisesta, asteittan kasvavasta ”Blow Your Trumpets Gabrielista kolmeen murjovaan kappaleeseen ”Furor Divinus, ”Messe Noire sekä ”Ora Pro Nobis Lucifer”. Hienointa tällä levyllä on se, että Behemoth on löytänyt jälleen ”Satanican” aikaisen synkän auransa ja yhdistänyt sen vuosikymmenten aikana kertyneen ammattitaidon myötä erinomaisiin kappaleisiin. Ympyrä sulkeutuu, ja yhtyeen koko uran varrelta on poimittu parhaita vaikutteita tätä levyä varten. Menneisyyden black metalin kaikuja henkivä demoninen tunnelma lyö näppärästi kättä nykyaikaisen death metalin kanssa, ja punainen verisuoni sykkii kappaleiden läpi monimuotoisena, oli kyse sitten rokkaavammasta nimibiisistä ”The Satanist tai levyn päättävästä, kohtalokkaan maailmojasyleilevän kauniista ”O Father O Satan O Sunista. Kiitos Behemoth. Tällä hetkellä työn alla olevaa seuraavaa levyä odotellaankin vesi kielellä.

1. Zos Kia Cultus (Here and Beyond) (2002)

”Zos Kia Cultus (Here and Beyond)” on kuin onkin tiukan kisan jälkeen mielestäni Behemothin paras levy. ”Zos Kia Cultus” on äärimmäisen raskas ja intensiivinen, ja se myös välttää montaa äärimetallibändiä vaivaavan tasapaksuuden ja turtumisen. Levy onnistuu olemaan kaikesta raskaudestaan huolimatta tarpeeksi hengittävä, eikä se sisällä yhtään keskinkertaista kappaletta. Basso unohtui miksatessa jonnekin, mutta juuri se seikka takaa levylle tietyn tilallisen avoimuuden. ”Zos Kia Cultus” ei ole yhtä ylituotettu kuin sitä seurannut ”Demigod”, vaan se säilyttää ”Satanican” ja ”Theleman” repivän viriiliyden vokaaleissaan mutta on muuten astunut jättiläisen harppauksin eteenpäin. Levy erottuu muista Behemothin levyistä ennen kaikkea erinomaisella Infernon rumpujen sekä kitaroiden yhteistyöskentelyllä. Inferno tarjoilee möyriviä komppeja juuri sopivin variaatiomaustein samalla, kun kitarat sylkevät tapporiffiä tapporiffin perään. Näin tasalaatuisen kovasta levystä on vaikea nostaa esille yksittäisiä biisejä mutta mainittakoon näpsäkästi rytmittelevä ”As Above So Below” ja heti sen perään sonnin lailla päin ryntäävä ”Blackest ov the Black”. Minulle levy on Behemothin instrumenttien yhteenhitsautumisen huippuhetki ja ennen kaikkea levyn rumputyöskentelystä löytää uutta joka kuuntelukerralla. Eläköön Behemoth, sinä kuolematon kaaoksen jättimäinen peto! Kalistettakoon jälleen kerran peistä ja rynnätään sotakentälle tai moshpittiin, sillä niin väkevää materiaalia tämä on!

Kommentit