Diskoa, thrash metalia ja elektronista konemusaa – arviossa Lordin yllätyksiä täynnä oleva seitsemän albumin ”Lordiversity”

Kirjoittanut Markus Mickels - 4.12.2021

Harva bändi on visuaalisesti yhtä näyttävä kuin Suomen oma hirviöpoppoo Lordi. Niinkin näyttäviä kuin bändin esiintymisasut ovat, eivät ne, ihme kyllä, ole välttämättä enää edes poikkeuksellisin tai huomiota herättävin asia bändin ulostulossa. Nimittäin tammikuussa 2020 jatkuvasti kokeilunhaluisempi Lordi julkaisi kymmenennen albuminsa ”Killection”, joka oli niin sanottu fiktiivinen kokoelmalevy. Lyhykäisyydessään ideana oli levyttää eri aikakausille ja genreille uskollisina hittibiisejä, joita Lordi olisi saattanut tehdä, jos bändi olisi ollut olemassa jo 70-luvulta lähtien. Kun koronapandemia vain paria kuukautta myöhemmin katkaisi bändin kiertueen lyhyeen, tiesi Mr. Lordi, että vapautunut aika piti käyttää johonkin muuhun kuin vain peukaloiden pyörittelyyn. Siitä alkoi pitkä luomisprosessi, jonka hedelmistä nyt puolitoista vuotta myöhemmin pääsemme nauttimaan. Ja mikä voisi ylittää fiktiivisen kokoelmalevyn? No fiktiivinen diskografia tietenkin!

Lordin uusin julkaisu ”Lordiversity” esittelee albumit, joilta valikoidut ”Killectionin” biisit on muka poimittu. Tosiaan, Lordi julkaisee vaatimattomasti seitsemän uutta täyspitkää albumia yhdellä kertaa. Ja jokainen noista levyistä edustaa vieläpä kokonaan eri genreä. Julkaisulle valikoidut tyylilajit ovat hard rock, disko, progressiivinen rock, heavy metal, AOR, thrash metal ja industrial metal. Jos Lordilla ei ole jostain puutetta, niin ei selkeästi ainakaan kunnianhimosta.

Kun bändi alun perin ilmoitti ryhtyneensä tämän kokoluokan projektiin, nousi osalle kuuntelijoista ymmärrettävästi pienoinen huoli. Kykenisikö bändi omistamaan jokaiselle uudelle kappaleelle sen vaatiman ajan, kun työn alla olisi valtava määrä materiaalia? Lordin kuuntelijat voivat kuitenkin henkäistä huojennuksesta, sillä ”Lordiversity” on laajuudestaan huolimatta pääosin melkoisen idearikas kokonaisuus. Osaan valikoiduista genreistä bändin ilmaisu ei istu ehkä kovin hyvin, mutta syynä on harvemmin päämäärättömyys tai hutaistulta tuntuva toteutus. Silloinkin, kun bändi hapuilee, ohjaa tekemistä selkeä visio, ja keskenään hyvinkin erilaisiin levyihin on selkeästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa.

Mistä tämän mammuttimaisen julkaisun sisältöä rupeaisi sitten avaamaan? Aloitetaan yhdestä ”Lordiversityn” positiivisimmista yllättäjistä eli 90-luvun industrial-soundeja mukailevasta albumista ”Spooky Sextravaganza Spectacular”. Kyseiseltä levyltä alun perin ”Killectionilla” julkaistu ”Shake the Baby Silent” on totaalinen Rob Zombie -pastissi, ja sitä odottaa myös muilta Lordin industrial-biiseiltä. Nämä ennakko-odotukset bändi lunastaa myös useammalla levyn biiseistä. Esimerkiksi ”Drekavac” on tutun turvallista industrial heviä Rob Zombien ja Rammsteinin hengessä, ja se saa pään nyökkymään riffinsä mukana. Avausbiisi ”Demon Supreme” taas lainailee alkuriffinsä puolesta aika härskisti Rob Zombien ”Superbeastin” suunnalta.

Lordi ei ole tällä levyllä mennyt kuitenkaan siitä, mistä aita on matalin, vaan bändi on rohjennut poiketa pelkkien rock- ja hevivaikutteiden piiristä ja ammentaa vaikutteita laajalti koko 90-luvun industrial-skenestä yli genrerajojen. Esimerkiksi elektroniselle ysäripopille kumartava ”Killusion” sopisi kuin nakutettu pelihalliin tai videopelin soundtrackille, kun taas äärimmäisen tarttuvan kertsin omaava ”Terror Extra-Terrestrial” on synkeää industrial popia, jonka säkeet Mr. Lordi laulaa yllättäen puhtaalla äänellä. Molemmat biisit ovat eräitä koko ”Lordiversityn” tarttuvimmista ja parhaimmista sävellyksistä.

Oli kyseessä sitten raskaampi White Zombie -tyyppinen hevipoljenta tai elektroninen popmusiikki, on Lordin industrial-levyllä kuitenkin alusta loppuun kauttaaltaan pysäyttävänkin häiriintynyt ja vinksahtanut tunnelma. Hetkittäin hyväntuulisen kauhubilehevin sijaan mieleen tulee enemmänkin vaikkapa ”Come to Daddy” -biisillä ja videolla ihmisiä vavisuttaneen Aphex Twinin kaltainen konemusa vaikkei aivan niin äärimmilleen vietynä. ”Spooky Sextravaganaza Spectacular” kuulostaa kuin soundtrackilta dystooppisen sci-fi-leffan huumeluoliin, ja se onkin yksi koko ”Lordiversityn” mielenkiintoisimpia levykokonaisuuksia, joka vetää välillä maton alta positiivisessa mielessä. Orjallisen ja ennalta-arvattavan Rob Zombie -tributoinnin sijaan bändi on venynyt tekemään jotain hitusen verran persoonallisempaa.

Ysäri-industrial on genre, josta Lordi on ylpeästi ammentanut vaikutteita kautta uransa. Siksi siinä onnistuminen ei sinänsä tule puskan takaa. Eräs toinen onnistuminen sen sijaan tulee. Nimittäin kaikista ”Lordiversityn” albumeista ylivoimaisesti paras on yllättäen diskolevy ”Superflytrap”. Aikaisemmin tänä vuonna Mr. Lordi totesi kyseisen diskolevyn olevan paras Lordi-levy koskaan. Ihan niin pitkälle en itse lähtisi levyä kehumaan, mutta totuuden siemen väittämässä kuitenkin on. ”Superflytrap” on nimittäin heittämällä vähintäänkin Lordin kolmen kaikkien aikojen parhaan levyn joukkoon kuuluva kokonaisuus. En voi uskoa sitä todeksi, mutta niin se vain on.

Alettuaan ensin introraidalla, joka on riemastuttavan hauska pornoparodia, lähtee levy käyntiin ”Macho Freak” -nimisellä biisillä. Ja tässä vaiheessa puhdasverisen diskon soidessa Mr. Lordin räkäisellä lauluäänellä on ihmetys suuri hymyn noustessa huulille. Pahus soikoon, disko-Lordihan kuulostaa hyvältä! ”Macho Freak” ei kuitenkaan ole levyn parhaita biisejä, ja se vasta valmistelee kuuntelijan ylipäänsä vastaanottamaan ajatuksen Lordin diskolevystä. Parhaat paukut bändi on säästänyt seuraaville biiseille. Heti seuraavana tulevan äärimmäisen tarttuvan sinkkubiisi ”Believe Men” jälkeen ”Superflytrap” onkin yhtä kertosäkeiden ja koukuttavien melodioiden juhlaa, jolle ei näy loppua. Lordi on ladannut tyyliin puolet koko uransa parhaista ja tarttuvimmista melodioista kaikki tähän yhteen levyyn. Biisit ovat niin pirun tarttuvia, että jokainen niistä ansaitsisi olla radiohitti. Levylle ei mahdu yhtäkään heikkoa hetkeä, ja selkeitä huippuhetkiä on siksi vaikea valita.

”Killection”-levyltä tuttu ”Zombimbo” on nyt remiksattunakin yhä selkeä mukaelma KISSin ”I Was Made for Lovin’ You” -diskorockista. Lordi vie diskon kanssa flirttailun kuitenkin moninkertaisesti pidemmälle kuin idolinsa ja on suorastaan hämmentävää, miten pitkälle bändi onnistuu viemään 70-luvun diskosoundien jäljentämisen kuulostaen silti hyvältä. Esimerkiksi ”Bella from Hell” on diskopastissi äärimmäisen tarttuvalla kertsillä, kun taas ”City of the Broken Hearted” on kosketinten kannattelemaa ja pirullisen tarttuvaa mutta sanoituksiltaan kyynistä popia. Ja nyt ei tosiaan puhuta edes mistään poprockista vaan ihan puhtaasta hirviöpopista. Levyllä on hetkittäin, totta kai, kuultavissa sähkökitaroita ja kitarasooloja mutta niin on monien pop-artistienkin biiseissä, eikä se niitä rokkibiiseiksi muuta. ”Superflytrapilla” Lordi todistaa, että se voi halutessaan olla aivan yhtä loistava popbändi kuin se on hevirockbändi.

Painopisteen siirtyminen raskaasta rockista popiin tarkoittaa myös sitä, että muut soittimet ottavat sähkökitaran sijaan enemmän vetovastuuta melodioiden kannattelussa, mikä tarkoittaa erityisesti koskettimia ja bassoa perinteisten rokkikitaroiden loistaessa poissaolollaan. Levyn parhaisiin biiseihin kuuluva ”Spooky Jive” saa esimerkiksi vastustamattoman groovinsa nimenomaan basisti Hiisin bassosta. ”Cast Out from Heaven” taas korvaa perinteisen kitarasoolon kitaran säestämällä gospel-kuorolla. Hard rock hallelujah? Mitä vielä, disko rock hallelujah! Kyseessä on yksi Lordin koko uran parhaista biiseistä, ja se saattaa olla oma suosikkini koko levyltä. Toinen vaihtoehto voisi olla levyn päättävä pianoballadi ”Cinder Ghost Choir”, joka sopisi kuin nakutettu 70-luvun loppupuolen Alice Cooper -levyille. Molemmissa biiseissä on myös eräät Lordin koko uran parhaista kertosäkeistä sekä kekseliäät ja mukaansa tempaavat sanoitukset. Nämä biisit toivoisin ehdottomasti Lordin livesettiin, kun bändi taas pääsee keikkailemaan. En itse asiassa valittaisi, vaikka bändi joskus soittaisi koko ”Superflytrap”-levyn alusta loppuun livenä.

Kaikki ”Lordiversityn” yllätykset eivät ole kuitenkaan yhtä mieluisia. Jos on jokin genre, jonka Lordin uskoisi tuntevan kuin omat taskunsa, niin se on melodinen kasarihevi. Suurin osa bändin urasta on rakentunut juuri kyseisen vuosikymmenen hevitradition varaan, ja itsekin koin herätyksen kasarihevin parhauteen teininä juuri Lordin kautta. Siksi ”Lordiversityn” albumeista odotukseni olivat suurimmat ”Abusement Park” -levyn suhteen. Ja erityisesti siksi, että olen lapsesta asti ollut valtava huvipuistointoilija. Huvipuistoteemainen Lordi-levy Scorpionsin ja Quiet Riotin kaltaisen kasarihevirockin hengessä kuulostikin kuin mittatilaustyönä minulle tehdyltä.

Mutta kuinkas kävikään? En olisi koskaan arvannut, että juuri ”Abusement Parkin” sävellyksistä useampi on omiin korviini väsyneintä Lordia pitkään aikaan. Kasarihevin perusasioiden pitäisi olla Lordilla jo tässä vaiheessa niin hyvin hallussa, että niiden olettaisi tulevan kuin luonnostaan. Silti bändi ei hetkittäin tunnu pääsevän juurikaan lähtöruutua pidemmälle. Ikään kuin kaikki energia olisi mennyt vain genren alkeiden opetteluun, eikä aikaa olisi jäänyt mieleenpainuvien melodioiden ja koukkujen keksimiseen. ”Ghost Trainin” kaltaisen alkeellisen biisin ymmärtäisi vaikkapa debyyttiään tehtailevalta kokemattomalta hevibändiltä mutta ei parikymmentä vuotta levyttäneiltä veteraaneilta.

Useamman kuuntelun jälkeen olen kuitenkin huomannut lämpeneväni vähitellen yhä enemmän ”Abusement Parkille”. Tässä vaiheessa sanoisin, että minähän suorastaan pidän siitä. Ehkei sitä enää arvioi sen mukaan, täyttääkö se ennakko-odotukset vaan sen mukaan, toimiiko levy ylipäänsä vai ei. Ja kyllähän se toimii. Siltikin Mr. Lordin genretietoisuuden ja säveltäjänlahjojen vuoksi tämän levyn olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla loistava eikä vain tyydyttävän hyvä.

Huippuhetkiä tällekin levylle toki mahtuu. ”Killectionilla” alun perin julkaistun ”Up to No Goodin” farkkuliivihevi rokkaa yhä, ja tarttuva power balladi ”Carousel” vain paranee joka kuuntelulla. Samoin koukuttava ”Grrr!” nostattaa hymyn huulille jo pelkästään sen takia, että kyseessä on Star Wars -aiheinen Lordi-kappale. Levyn paras biisi on kuitenkin ”Nasty, Wild & Naughty”, jossa raikaavat lehmänkello ja piano, ja tunnelma on kuin suoraan kasarilla julkaistussa Ratt– tai Danger Danger -singlessä. Levyn päättää vielä yllättäen Lordin ensimmäinen joululaulu ”Merry Blah Blah Blah”, joka on kaikkea, mitä olisin Lordi-joulubiisiltä voinutkaan toivoa. Tulen kuuntelemaan biisiä joka jouluaatto tästä hetkestä aina hautaan asti.

”Lordiversityn” toisella kasariteemaisella levyllä bändi tuntuu kuitenkin olevan huomattavasti enemmän mukavuusalueellaan materiaalin tasokkuuden perusteella. ”Lordiversityn” toiseksi paras albumi on selkeästi AOR-levy ”Humanimals”. Levy on sitä, kun ”Get Heavyn” ja ”Babez for Breakfastin” kaltaisista menneistä melodisista Lordi-levyistä riisutaan viimeisetkin itsehillinnän rippeet, ja bändi antautuu kokonaan kasarivaikutteiden virran vietäväksi. Kaikki viitteet raskaammasta modernista hevistä on riisuttu pois, ja jäljelle on jäänyt vain kaikista juustoisin ydin valtavia kertosäkeitä ja korvia huumaavia kosketinmelodioita tukkaheviriffien päällä. Nyt, enemmän kuin koskaan, Lordi kuulostaa siltä, että se lukeutuu samaan kerhoon esimerkiksi Reckless Loven ja Crazy Lixxin kaltaisten bändien kanssa, paitsi hieman överimmällä meiningillä ja vielä paremmilla biiseillä. Esimerkiksi ”Supernatural” sopisi kuin nakutettu Reckless Loven levylle vain laulajan vaihdoksella. Sovituksiin tai soundeihin ei välttämättä tarvitsisi koskea ollenkaan.

Levyn kasareista kasarein biisi on varmaankin ”Heart of a Lion”, joka on yksi albumin selkeitä huippuhetkiä. Kuvittele, miltä kuulostaisi, jos Lordi lähtisi kirjoittamaan Paluu tulevaisuuteen -tunnaria Huey Lewis & The Newsin ”The Power of Love” pohjana. – Saitkin jo aika hyvän käsityksen siitä, miltä ”Heart of a Lion” kuulostaa. Se on kuin kaikki kasarikliseet ahdettuna yhteen ja samaan biisiin ja sopisi kuin nakutettu kasariteinileffan loppuun. Jengi heittää ylävitoset, hyppää ilmaan, kuva pysähtyy, ja ”Heart of a Lion” soi. Lopputekstit päälle.

”Humanimalsin” kärkihetkiin kuuluu myös bilebiisi ”Rucking Up the Party”, jonka hitusen verran vinksahtanut ja melkein epävireiseltä kuulostava kosketinsoundi luo mainion kontrastin sen perinteisen melodisten tukkaheviriffien kanssa. Pophevisinkku ”Borderline” taas menee heittämällä Lordin kaikkien aikojen parhaiden biisien joukkoon. ”Humanimalsin” ja samalla koko ”Lordiversityn” kohokohta on kuitenkin epätodellisen tarttuva ”Be My Maniac”. Vielä tässä vaiheessa uraansa Mr. Lordi on kyennyt kirjoittamaan biisin, joka saa ”Hard Rock Hallelujahin” ja ”Would You Love a Monstermanin” kaltaiset klassikot kuulostamaan pelkältä puuhastelulta. Kyseessä ei ole vain ”Lordiversityn” ylivoimaisesti paras biisi vaan yksi Lordin koko uran parhaita biisejä. Lähellä on, etteikö se olisi jopa Lordin paras biisi. Ei ihan mutta melkein. Tämä jos mikä on biisi, joka Lordin tulisi ottaa pysyväksi osaksi livesettiään. Minä ainakin pomppisin tasajalkaa sen kertsin tahdissa kuin känninen teini ekoissa kotibileissään.

”Lordiversityn” toisessa ääripäässä on itselleni vähemmän mieluinen thrash metal -levy ”Abracadaver”. Kunniaa on Lordille kuitenkin heti kättelyssä annettava siitä, millaisiksi muodonmuuttujiksi he ovat osoittautuneet. Ilman Mr. Lordin laulua ”Abracadaveria” voisi erehtyä hetkittäin luulemaan kadonneeksi Testament– tai Anthrax-levyksi. Niin hyvin Lordi on onnistunut jäljentämään thrash-soundia sekä soittajina että säveltäjinä. Jopa levyn melodisimpiin kuuluvassa biisissä ”Raging at Tomorrow” on melodiat osattu pelkistää ja suoraviivaistaa genreen sopiviksi niin, etteivät bändille tyypilliset tukkahevimelodiat pääse edes vahingossa kuulumaan. Koskettimiakaan levyllä ei juuri ole, tai sitten ne on vain piilotettu taitavasti miksauksessa.

Voin hyvinkin kuvitella ”Abracadaverin” kuulostavan helvetin hyvältä jopa niille hevareille, joille Lordin perinteinen ulosanti on liian poppia ja leikkisää. Itse olen ainakin kuullut heikompia levytyksiä ihan täysipäiväisiltä thrash-bändeiltä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että olen myös kuullut monin kerroin parempaa. Vaikka Lordi osaa nyt todistetusti tehdä täysin uskottavaa thrash heviä, ei se onnistu kyseisessä genressä ainakaan vielä loihtimaan mitään uutta klassikkoa esimerkiksi Slayerin ja Metallican tuotosten rinnalle. Melodisen pop hevin saralla se on sen sijaan monin kerroin parempi kuin kovimmatkaan kilpailijansa. Lordi onkin aivan liian hyvä melodinen hard rock -bändi tyytyäkseen olemaan sen sijaan vain yksi kohtalainen thrash-bändi muiden joukossa.

Levy, joka on omiin korviini mieluisampi, mutta jolla Lordi hapuilee selkeästi enemmän, on 70-luvun rock and rollista ammentava ”Skelectric Dinosaur”. Levy osoittaa hyvin sekä Mr. Lordin vahvuudet että heikkoudet biisinkirjoittajana. Kertsit ovat tarttuvia, mutta riffit eivät ole riittävän svengaavia, eikä bändin ilmaisussa ole sitä sielukkuutta, mitä tällainen leppoisa klassinen rock vaatii. Lordi toimii parhaiten tehdessään joko popahtavaa ja melodista musiikkia tai suoraviivaista muskelirokkia. Leppoisa välimaasto ei siltä oikein lähde.

Ei olekaan yllättävää, että levyn toinen puolisko on ylivoimaisesti ensimmäistä parempi, koska siltä puolelta löytyvät juuri bändin vahvuuksiin pelaavat biisit. ”Killectionin” eri versioilla julkaistut ”Carnivore” ja ”Blow My Fuse” ovat menevää ja riffivetoista raskasta rokkia klassisen KISSin hengessä, kun taas melodinen ”Phantom Lady” henkii ”Anything for My Babyn” kaltaista melodisempaa alkupään KISSiä. Levyn ehkä paras biisi ”The Tragedy of Annie Mae” taas sopisi eri sovituksilla ihan tavalliselle Lordi-levylle. Joistain kyseisen biisin riffeistä kuuluu hiukan sitä samaa Thin Lizzy -otetta, mihin esimerkiksi Iron Maidenin riffit perustuivat erityisesti bändin ensimmäisillä levyillä.

Sitten on jäljellä enää Lordin konseptialbumi ”The Masterbeast from the Moon”. Orkesterisovituksin höystetty levy on tituleerattu progressiiviseksi rockiksi, mutta omiin korviini se kuulostaa hetkittäin enemmänkin huonon opiskelijateatterin musikaaliesitykseltä. Kun ”Superflytrapin” päätöskappaleessa pelkkä pianosäestys kuulosti erittäin hyvältä, tämän levyn kappaleessa ”Hurricane of the Slain” kuulostaa auttamattoman nololta Mr. Lordin möristessä pianosäestyksen päälle. Kontrasti on vielä huvittavampi kappaleen kertosäkeessä, joka on puolestaan todella eeppinen ja upea. Levyn kaksi aidosti hyvää kappaletta ovat ”Spear of the Romans” ja ”Bells of the Netherworld”, jossa Lordi onnistuu loihtimaan sopivan eeppisen ja unenomaisen tunnelman mahtavilla kertosäkeillä ja melodioilla. Harmi, että muissa kappaleissa se ei onnistu. Esimerkiksi 12-minuuttisesta järkäleestä ”Church of Succubus” en keksi muuta sanottavaa kuin, että se on Lordin uran pisin biisi. Eipä siitä muuta todettavaa ole.

Konseptialbumissa musiikin pitäisi tukea tarinankerrontaa ja imaista kuulija sanoitusten maailmaan, mutta Lordi ei onnistu kuromaan kuilua musiikin ja sanoitusten tunnelatauksen välillä umpeen. ”The Masterbeast from the Moon” onkin paitsi ”Lordiversityn” ylivoimaisesti heikoin levy myös Lordin uran ensimmäinen aidosti keskinkertainen tuotos. Tällä kertaa mopo on lähtenyt käsistä ja ollaan menty metsään. Olen iloinen, jos Mr. Lordin ja bändin mielestä metsäreissulla oli hauskaa, mutta se kokemus ei kuitenkaan välity ainakaan minulle kuuntelijana. Levy ei sentään sisällä yhtäkään huonoa tai ärsyttävää kappaletta, eikä se ole samalla tapaa myötähäpeää synnyttävä kuin vaikkapa Dream Theaterin muutaman vuoden takainen ”The Astonishing”. Se menettelee taustamusiikkina, ja onhan perverssillä tavalla kiinnostavaa kuulla Lordin yrittävän tällaista Styxin tyylistä soft rockia.

Kokonaisuudessaan ”Lordiversity” on erittäin kiinnostava paketti täynnä yllätyksiä. Näin laajalla genreskaalalla leikittäessä ei hetkittäinen epätasaisuus tule kuitenkaan yllätyksenä. Koko paketissa yllättävintä onkin lopulta se, miltä levyiltä löytyvät ne suurimmat onnistumiset, ja miltä taas epäonnistumiset. En olisi esimerkiksi uskonut, ettei kasarihevilevy olisi lähellekään paketin parhaita tuotoksia, mutta diskolevy taas olisi. Elämme ihmeellisiä aikoja. Kokonaisuudessaan Lordi pääsee seitsemällä albumillaan kuitenkin voiton puolelle. Kaksi levyistä on loistavia ja joitain Lordin koko uran parhaimmista tuotoksista. Yksi levyistä on taas erittäin hyvä ja nautinnollinen. Kolme levyistä on vioistaan huolimatta täysin mukiinmeneviä kokonaisuuksia, joilla on joitakin huippubiisejä. Lopulta vain yksi levyistä on harha-askel, joka olisi minun mielestäni voinut jäädä tekemättä. Vaikka ihan jokainen genrekokeilu ei istukaan Lordille, kykenee bändi nyt todistetusti laajentamaan soundinsa kirjoa huomattavasti laajemmalle kuin bändin suurimmatkaan fanit olisivat ehkä jokunen vuosi sitten uskoneet. Tällaisen projektin jälkeen voin vain kuvitella, millaisiin maisemiin Mr. Lordi seuraavaksi hirviöjoukkonsa ohjaa.

8/10

Kappalelista:

Skelectric Dinosaur (7+/10)

  1. SCG Minus 7: The Arrival
  2. Day Off of the Devil
  3. Starsign Spitfire
  4. Maximum-O-Lovin’
  5. The King on the Head Staker’s Mountain
  6. Carnivore
  7. Phantom Lady
  8. The Tragedy of Annie Mae
  9. Blow My Fuse
  10. …And Beyond The Isle Was Mary

Superflytrap (9½/10)

  1. SCG Minus 6: Delightful Pop-Ins
  2. Macho Freak
  3. Believe Me
  4. Spooky Jive
  5. City of the Broken Hearted
  6. Bella from Hell
  7. Cast Out from Heaven
  8. Gonna Do It (Or Do It and Cry)
  9. Zombimbo
  10. Cinder Ghost Choir

The Masterbeast from the Moon (6+/10)

  1. SCG Minus 5: Transmission Request
  2. Moonbeast
  3. Celestial Serpents
  4. Hurricane of the Slain
  5. Spear of the Romans
  6. Bells of the Netherworld
  7. Transmission Reply
  8. Church of Succubus
  9. Soliloquy
  10. Robots Alive!
  11. Yoh-Haee-Von
  12. Transmission on Repeat

Abusement Park (8-/10)

  1. SCG Minus 4: The Carnival Barker
  2. Abusement Park
  3. Grrr!
  4. Ghost Train
  5. Carousel
  6. House of Mirrors
  7. Pinball Machine
  8. Nasty, Wild & Naughty
  9. Rollercoaster
  10. Up to No Good
  11. Merry Blah Blah Blah

Humanimals (9½/10)

  1. SCG Minus 3: Scarctic Circle Telethon
  2. Borderline
  3. Victims of the Romance
  4. Heart of a Lion
  5. The Bullet Bites Back
  6. Be My Maniac
  7. Rucking Up the Party
  8. Girl in a Suitcase
  9. Supernatural
  10. Like a Bee to the Honey
  11. Humanimal

Abracadaver (7+/10)

  1. SCG Minus 2: Horricone
  2. Devilium
  3. Abracadaver
  4. Rejected
  5. Acid Bleeding Eyes
  6. Raging at Tomorrow
  7. Beast of Both Worlds
  8. I’m Sorry I’m Not Sorry
  9. Bent Outta Shape
  10. Evil
  11. Vulture of Fire
  12. Beastwood

Spooky Sextravaganza Spectacular (8+/10)

  1. SCG Minus 1: The Ruiz Ranch Massacre
  2. Demon Supreme
  3. Re-Animate
  4. Lizzard Of Oz
  5. Killusion
  6. Skull and Bones (The Danger Zone)
  7. Goliath
  8. Drekavac
  9. Terror Extra-Terrestrial
  10. Shake the Baby Silent
  11. If It Ain’t Broken (Must Break It)
  12. Anticlimax