Kuva: Niko Sihvonen

Kuudenkympin mies – Michael Monroe 60th Birthday Bash Helsingin Jäähallissa 23.9.                               

Kirjoittanut Juhani Mistola - 26.9.2022

Harva rokkari Suomessa ansaitsee yhtä suuria synttäreitä kuin Matti Fagerholm alias Michael Monroe. Hanoi Rocksin riveissä mies inspiroi kokonaista musiikkigenreä, pääsi ensimmäisenä suomalaisena USA:n listoille sekä nauttii yhä kulttistatusta ympäri maailmaa. Monroe itse oli yhä ykkösluokan liveiskussa, kun herra juhlisti kuusikymppisiään loppuunmyydylle Helsingin Jäähallille.

Joskus on hauska lueskella vanhoja omia juttujaan. Kun Monroe juhli kolmekymmenvuotista soolouraansa viisi vuotta sitten, kirjoitin ”Ei kolmenkympin kriisiä Michael Monroen juhlakeikalla – Helsingin kulttuuritalo 21.10.2017 ” -artikkelissa, että ”[…]jotakin mielipuolista neroa lavalle olisi todellakin kaivattu” – viitaten Monroen soolouran parhaalla eli ”Sensory Overdrive”-levyllä soittaneeseen kitaristi-biisintekijä Ginger Wildheartiin ja siihen legendaarisimpaan Hanoi Rocks -aisapariin eli Andy McCoyhin. ”Sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen”, lausui Andy joskus vuosia sitten ja oli oikeassa etenkin itsensä kohdalla. Kun Monroe ilmoitti pari viikkoa sitten juhlakeikalla esiintyvän Hanoi Rocksin alkuperäiskokoonpanossaan, keikka myytiin loppuun lähes välittömästi. Toisin sanoen, ainutlaatuinen tilaisuus nähdä Hanoi keikalla vielä kerran, herätti uinuneen lipunmyynnin Suomessa ja paikalla kerrotaan olleen faneja jopa Japanista ja USA:sta asti.

Kuva: Niko Sihvonen

Ilta alkoi lämppäribändiksi listatun Demolition 23 -bändin keikalla, joka oli valitettavasti vain viiden biisin mittainen. Koska rumpali Jimmy Clark oli toisella keikalla ja kitaristi Jay Hening manan majoilla, oli tämän illan Demolition 23 vain Monroe, Yaffa, Rockfist ja bändin loppuvaiheen kokoonpanossa soittanut Nasty Suicide. ”Hammersmith Palais” ja muut Monroen keikkasetin vakiokalustoon kuuluvat toimivat varmoin ottein.

Myönnettäköön, että itseänikään ei pelkkä Monroen soolobändi pakollisella Nasty Suicide -kitaravierailulla olisi jaksanut innostaa. Sinänsä hieman epäreilua, sillä seuraavana lavalle astellut Michael Monroe -yhtye eli Steve Conte (kitara) Rich Jones (kitara), Sami Yaffa (basso) ja Karl Rockfist (rummut) on tiukkaakin tiukempi keikkakone. Tällä keikalla bändiä oli tuunattu kosketinsoittaja Lenni-Kalle ”Leka” Taipaleella, joka toi etenkin kasarikauden pehmeämpiin soolobiiseihin ”Man With No Eyes” ja ”All Night With The Lights On” aivan uutta syvyyttä. ”Leka” sopisi bändin vakiokalustoon Monroen normaalia ”lekalla päähän” -punktykitykstä pehmentämään.

Kasarisetin jälkeen alkoivat yllätykset, kun lavalle astelivat Dave Lindholm ja 2000-luvun alun ”rebirth”-ajan Hanoi Rocksista tutut Timpa Laine, Costello Hautamäki ja Lacu Lahtinen, kaksi viimeistä tuttuja myös Popedan riveistä. Viisikko soitti Lindholmin klassikon ”Puhelinlasku on mun”, joka on Monroen suussa kääntynyt 2000-luvun alun ”Watcha Want” -levylle muotoon ”Telephone Bill’s All Mine”. Tämän jälkeen seurasi vielä yllättävämpää, kun Laine, Hautamäki ja Lahtinen jäivät lavalle ja paikalle saapui se maineikkain ja tulenaroin Monroe-aisapari: Itse herra Andy McCoy. Viime vuosina erittäin vaihtelevaa keikkakuntoa tarjoillut Pelkosenniemen suuri poika Antti Hulkko asteli stagelle johtajan elkein, toisessa kädessään kävelykeppi, toisessa vaaleansininen taikajuomatölkki. Ensimmäinen päähäni juolahtanut ajatus koski Hartwallin Original Long Drink -juoman vaikutusta sähkökitaran soittokykyyn, enkä varmaankaan ollut pohdintani kanssa yksin.

”Twelve Shots On The Rocks” -kauden Hanoi soitti kolme biisiä, “Obscured”, “People Like Me” ja “A Day Late, A Dollar Short” ja nehän menivät – hyvin? Kyllä! Andyn lonkeromäärä oli tässä vaiheessa hallinnassa ja muut vetivät kuin eivät olisi lavalta poissa olleetkaan. Niin no, eiväthän he olekaan, Costilla ja Laculla ei taida olla montaakaan viikkoa Popedan kesäkiertueen päättymisestä. Nuoren – noh, melko nuoren – ikäni vuoksi tämä on se Hanoi-kokoonpano, jonka olen päässyt ensimmäistä kertaa todistamaan livenä. Nostalginen mieleni ajautuu pohtimaan, että tästäkin on jo kaksikymmentä vuotta aikaa. Kaikki nuo hu(i)katut vuodet.

Seuraavana koitti väliaika ja ikävästi hu(i)katut minuutit. Tieto keikan jatkumisesta akustisen setin kautta ei yltänyt korviini ja samalla kun morjestelin suurta määrää vanhoja ystäviä edullisen muovituoppioluen äärellä, soivat lavalla upeat ”Deadtime Stories” (Demolition 23) ja ”Fallen Star” (Hanoi Rocks). Noh, silloin vanhoina hyvinä aikoinakin osa Hanoi Rocks -keikkojen viehätystä oli tutustua ja pitää yhteyttä kulloisenkin keikkakaupungin glamrokkareihin. Myös Jenni Vartiaisen läsnäolo jäi kokematta, mutta sitä ilman ehkä selviän.

Yleispalaute Nordiksen tekniikalle ja tapahtumajärjestäjille: Olisiko mitenkään mahdollista soittaa keikkojen musaa myös anniskelualueilla, ruokakojuilla ja sanitettitiloissa? Ongelma tuntuu olevan keikasta riippumaton.

Kun heräsin keikan jatkumiseen, alkoi Monroen uran uuden kevään eli 2010-luvun käsittely. Siinä, missä moni kuvitteli uuden Hanoi Rocksin lopettamisen johtavan myös soolouran näivettymiseen, kävikin täysin päinvastoin. Monroe rekrytoi tiukimman kuviteltavissa olevan soolobändin, muuttui tavan kansaa järkyttävästä ulkopuolisesta koko kansan viihdyttäjäksi ja julkaisi uransa parhaan soololevyn. Nykyisessäkin bändissä vaikuttavat Monroe, Yaffa, Conte ja Rockfist saivat seurakseen ”Sensory Overdrive”-levyn loistavuuteen vaikuttaneen Ginger Wildheartin eli sen toisen mielipuolisen neron. Bändi soitti tiukasti kolme biisiä, joista etenkin ”78” ja ”Trick Of The Wrist” olivat myös juhlakansan mieleen.

Kuva: Niko Sihvonen

Kitaristi Ginger kesti aikanaan Monroen kyydissä vain yhden levyn, joten seuraavana lavalle asteli hänet korvannut, Backyard Babiesista tuttu Dregen, joka soitti seuranneella ”Horns & Halos”-levyllä. Levy jatkoi Monroen uutta nousukiitoa mm. “Ballad of the Lower East Side” ja “Stained Glass Heart” -hittien avulla. Dregenkin oli oma energinen itsensä ja bändi yksinkertaisesti toimii. Viimeisenä soolobändin kitaristina takaisin lavalle astui nykyinen kitaristi Ritch Jones, joka ei ehkä omaa edeltäjiensä mainetta lauluntekijänä tai kitaristina, mutta on ollut bändissä pääasiallisena lauluntekijänä vuodesta 2015 lähtien. Osuus päättyi Monroen suurimpaan soolohittiin ”Dead, Jail Or Rock N’ Roll”, jossa soittivat kaikki kolme kitaristia.

Loppuun oli säästetty se kaikkein kiinnostavin, joskaan ei välttämättä musiikillisesti tiukin, osuus. ”O Fortuna” -introkappaleen raikuessa Helsingin Jäähalli suorastaan kiehui. HANOI ROCKS!

Yhdeksän biisin setti käynnistyi ”Tragedylla” ja lavalla oli kokoonpano, joka sen alun perin äänitti ja joka on viimeksi soittanut yhdessä 1982. Muut jäsenet ovat olleet tahoillaan verrattain aktiivisia, mutta rumpali Gyp Casino on soittanut täysimittaisen keikan viimeksi Andy McCoyn Live Ammo -bändin kanssa 1995 eli 27 vuotta sitten. Jos fanilasit lasketaan päästä, niin se kuului soitossa vähän laahavina tempoina ja epävarmoina filleinä. Fanilasit takaisin päähän: Ei se niin tarkkaa ole, kunhan kaikki ovat lavalla!

Kuva: Niko Sihvonen

Toisessa biisissä ”11th Street Kids” Casinon komppi kulkee ihan hyvin, Sami Yaffa ja Nasty Suicide pitävät hommaa hyvin kasassa, ja myös herra Andy McCoy pysyy muutaman harhanuotin rajoissa. Michael Monroen kunto ja ääni kestää hämmentävän hyvin, ottaen huomioon sen, että keikka lähestyy tässä kohdassa kolmen tunnin haamurajaa ja ollaan biisissä numero 32. Että sellainen kuusikymppinen!

Kuva: Niko Sihvonen

Etenkin seuraavana kuultu ”Oriental Beat” toimi jopa ilma fanilaseja, vaikka Monroen pitikin näyttää Casinolle oikea tempo. Hivenen yllätyksenä tulee, että tämä kokoonpano soitti myös ”Two Steps From The Move”-levyn materiaalia, kuten ”Boulevard Of Broken Dreams”. Eikä siinä mitään, kuuluvathan nämäkin biisit Monroen ja Hanoin keikalle. Vähän haparoivalta kuulostaneen ”Don’t You Ever Leave Me” -slovarin jälkeen ”Motorvatin’” toimii taas paremmin ja yleisökin innostuu ”Malibu Beachista”, vaikka Michael joutuu toimimaan Andyn tulkkina. Hauskaa ehkä, mutta totuuden nimissä nautittujen lonkerotölkkien vaikutus alkaa näkyä herra McCoyn ulosannissa. Seuraa varsinaisen setin päättävä ja mahtavaksi päätökseksi kaavailtu ”Million Miles Away”, jota varten koskettimiin palaa Lenni-Kalle Taipale. Monroe kehuu elävänsä elämänsä parasta aikaa ja olevansa erittäin onnellinen.

Seuraavan tulkinnan jälkeen onnellisuus oli varmasti hetken koetuksella. Siinä, missä Andyn soitto oli muissa kappaleissa jopa lähes paikallaan, on tämän bändin uran kauneimpiin balladeihin kuuluva kappale sanalla sanoen karmeaa kuultavaa. McCoy on selkeästi unohtanut biisistä kaiken mahdollisen ja korvaa tietämättömyytensä soittamalla kaikki saatavilla olevat väärät äänet haparoivaan kitarasooloon, peittäen laulun ja kaiken muun oikean soiton alleen. Oma teoriani: Vaikka McCoy onkin soittanut biisin kitarat levylle timanttikoiran vuonna 1984, on hän sen jälkeen soittanut kappaleen liveversiossa koskettimia ja niitäkin viimeksi vuonna 2009. Liveversion kitarat on soittanut Hanoin ja Monroen keikoilla koko illan tiukasti vetänyt Nasty Suicide, joka soittikin omat liidinsä normaaliin tapaan. Arvon artisti ei siis muista, miten biisi soitetaan kitaralla. Kun ynnätään säveltaiteilijamme blackout, treenaamattomuus ja vaaleansiniset backstage-tarjoilut, onkin soppa selvä – tai siis epäselvä. Edes ne kuuluisat fanilasit eivät saa tätä näyttämään Andy McCoyn kannalta mitenkään hyvältä. Vielä alleviivatakseen omaa tajunnan tasoaan herra McCoy jää sekoilemaan lavalle kitaroineen, kun muut lähtevät odottamaan pakollista encoreiden huutelua.

Lopussa kuullaan tietenkin CCR-cover ”Up Around The Bend” kaikkien vieraiden ja kokoonpanojen voimin, joka jättää ilmeisyydestään ja pienestä sekavuudestaan huolimatta paremman maun suuhun. Massiivisen ja polveilevan setin jälkeen kuka tahansa mukana Michael Monroe ja Hanoi Rocks -fani voi olla tyytyväinen, vaikka itsensä pahin vihollinen Andy McCoy saikin kampitettua itsensä kalkkiviivoilla muun bändin eteen. Syytä tähän voimme vain arvailla. Kuten sanottua, ”sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen”.

Ja miten kävi sille tarinamme toiselle mielipuoliselle nerolle, jota toimittajaksi itseään kutsuva fanipoika halusi lavalle vuonna 2017? Tarina kertoo kitaristin päätyneen käsirysyyn kitarateknikon kanssa illan viimeisen kappaleen aikana. Ehkäpä Michael Monroe pitäytyy taas jonkun aikaa niiden vähemmän riskialttiiden kitaristien kelkassa.

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Andy Johnson & Niko Sihvonen