LPRHC 2019 – Punkkiekskursiolla Lappeenrannassa

Mistä se ajatus sitten lähtikään?

Nelisen vuotta takaperin törmäsin Facebookissa tapahtumaan nimeltä LPRHC. Artistikattaus vakuutti heti ensivilkaisulla. Näin monta näin kovaa hardcoren, punkin sekä hardcore-punkin edustajaa samassa paikassa? Mikä tämä tapahtuma on, miksi en ole kuullut siitä aikaisemmin ja missäs päin Eurooppaa tämä tarunhohtoinen Lappeenranta oikein sijaitsee?

Tästä saakka olen ihmetellyt joka vuosi ääneen sitä, miten näille festareille aina tulee niin kova liuta bändejä sekä olen haikaillut paikalle lähtemisestä. Kuitenkin muutamista logistisista sekä lukemattomista laiskuussyistä en koskaan matkaan lähtenyt.

Kunnes viimein vuonna 2019 asioiden oli muututtava. Löimme aikaisempien vuosienkin haikailuissa mukana olleen rakkaan vihamieheni kanssa suunnitelmat lukkoon ja junaliput varaukseen jo hyvissä ajoin ennen tapahtumaa, ettei jänistää enää voisi. Ja mitä enemmän festareiden tulevia esiintyjiä julkaistiin, sitä paremmalta idealta tämä vaikutti. Timanttisia esiintyjiä ja kesä parhaassa terässään. Meidän kahden miehen delegaattimme oli valmiina.

Matkaan

Voiko ihanammin päivä enää alkaa?

Innostus kasvoi kasvamistaan, kunnes lähtöpäivän aamu koitti. Kuten festarikonkareilla on tapana, otimme jo edellisenä iltana terävintä kulmaa pois viikonlopun koitoksista, ja koska nuuka matkaseuralaiseni oli vastuussa lippujen varauksesta, astuimme junaan jo hieman puoli kahdeksan jälkeen aamulla. Koska varhaisen aamun junaliput olivat ilmeisesti halvempia.

Sanomattakin lienee selvää, että alkumatkasta ei juuri naurattanut eikä varmasti naurattanut niitä epäonnekkaita kanssamatkustajiakaan, jotka pakanajumalien kirosta oli meidän kanssamme samaan vaunuun laitettu. Vasta vaihdon jälkeen Tikkurilassa pääsimme könyämään ravintolavaunuun, ja vasta Lahden jälkeen vaihdoimme viimein ravintolavaunussakin kahvikupit kolmostuoppeihin ja julistimme päivän alkaneeksi.

Samoilla kohdilla ravintolavaunussa viereemme istahti kaksi nuorta miekkosta, myöskin kolmostuopit kädessään. Hetken krapulaista rutinaamme kuunneltuaan, he tekivät sen habituksestamme sen ainoan loogisen päätelmän: meillä on selvästi sama suunta. Jämsästä matkaan lähteneillä ukoilla juttua riittikin loppumatkaksi.

”Kyllä yksillä festareilla yritetään ainakin käydä joka kesä. Paljon esimerkiksi erilaisilla räppifestareilla ja nyt ensimmäistä kertaa LPRHC:lla, kun kesälomaakin on vielä viikko jäljellä.”

Istuimme loppumatkan saman pöydän äärellä juttua iskien ja tuoppien pohjavaahdoista elämänohjeita uhkaavasti tummenevaan perjantai-aamupäivään etsien. Ja joko ne olivat ne tuoppien pohjat tai vaihtoehtoisesti nuorten miesten tarttuva energia, mutta jokin kuitenkin sai meidätkin lopulta virkoamaan. Hyvä reissu tästä vielä tulisi.

Lappeenrannassa tihutteli, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi kastellakseen. Edessä oli seuraava tuskainen taival eli kävelymatka kapsakkien ja kaljojen kanssa juna-asemalta tapahtumapaikalle. Taksin ottaminen ei käynyt mielessäkään, koska olemme idiootteja, ja kävelymatka oli noin kolmien itkupotkuraivarien mittainen, mutta perille päästyämme kävi kuitenkin pian selväksi, että tämä kaikki oli kuin olikin tähän saakka kärsityn kärsimyksen arvoista.

Tapahtuman leirintäalueena toimii ihka oikea, pääasiassa sellaisten oikeiden aikuisten lomakäytössä oleva Huhtiniemi camping. Posliinipöntöt, juokseva vesi, nuotiopaikka polttopuineen, sekä mahdollisuus ladata puhelinta. Kaikki asioita, joita me vähemmän oikeat, mutta silti iän myötä mukavuudenhaluisiksi tulleet vanhat käävät osaamme arvostaa, vaikka punkkijuhlilla ollaankin. Maisemat olivat kodikkaat, joskin edelleen harmaasävytteiset ja kosteahkot. Silti Saimaan äärellä telttaa pystyttäessä oli vaikea keksiä asioita, joista valittaa, etenkin kun krapulakin oli jo peräpeiliin jäänyttä elämää. Naapureidemme luota raikasi juhlan ääntä ja sopulin aivastelua. Osviittaa tulevasta.

Emme olleet vieläkään nähneet itse festivaalialuetta, ja rannekkeiden haku oli hyvä tekosyy lähteä jälleen tutkiskelemaan tiluksia. Festivaalialue oli heti campingin vieressä, vanhalta laskettelurinteeltä näyttävän mäen alapuolella, puuston ympäröimällä pienellä aukiolla. Uutuuttaan kiiltelevät rannekkeet käsissämme pyörähdimme alueella. Kaksi lavaa lähes vierekkäin toisistaan, muutamia merkka- sekä ruokamyyntikojuja, pari anniskelutelttaa. Odotin suoraan sanottuna vieläkin pienempiä, enemmän kotibileiltä näyttäviä festivaaleja, kuten monet käymistäni pienemmistä festareista ovat olleet, mutta vastassa odotti hyvin ammattimaisesti kasatut, ihan oikeat festarit, joskin miniatyyrikoossa.

Visiitin jälkeen painelimme laskettelumäkeä pitkin ylös. Toisaalla sijaitsevalta pääportilta saadut rannekkeet kädessä mäki oli avautunut käteväksi oikoreitiksi suoraan leirintään, siinä missä rannekkeita hakiessa oli kierrettävä leirinnän ympäri. Mäen yläpäässä sijaitsi pieni, ruohikkoinen alue, joka vaikutti suorastaan täydelliseltä loikoilulle ja festareiden katselulle. Kipaisimme leirinnästä kosteat eväät matkaan ja painelimme takaisin kukkulalle, jolta avautui komeat näkymät sekä suoraan festivaalialueelle, että takana pilkottavalle Saimaalle.

Paikalle saapumisissa, leirien pystyttelyissä ja muussa oheistoiminnassa oli vierähtänyt jo useampi tunti ja itse alueella oli soitanta täydessä käynnissä. Kukkulalle päästyämme päälavalla aloitteli juuri orkesteri, josta en ollut aikaisemmin kuullut: One Hidden Frame. Ja voi pojat, jos voidaan puhua välittömästä potin räjäyttämisestä. Rakkautta ensikuulemalla. Orkesteri päästeli tyylipuhdasta railakkaampaa jenkkihardcorea, itselleni rakkaan A Wilhelm Screamin henkisesti. Musiikki kuului upeasti mäen päälle, ympärillä olevan puuston suunnatessa musiikin juuri meidän suuntaamme, enkä saanut koko keikan aikana juuri muuta sanaa suustani vieressä istuvalle matkaseuralaiselleni, kuin ylistyssanoja orkesterin musiikista. Tätä varten tänne lähettiin.

One Hidden Framen jälkeen tarjoiltiin vanhemman liiton ystäville suurta herkkua: Pohjanmaan oma Sur-rur, sekä Suomen ehkä legendaarisin hardcore punk -yhtye Terveet Kädet. Alue oli tässä kohdin jo tupaten täynnä ja meno hurjaa. Festareiden kattauksessa yhdisteltiin sulavasti vanhaa ja uutta koulukuntaa, mikä näkyi myös keikoilla heiluvien suurehkosta ikäjakaumasta. Vanhaa ja nuorta, sulassa sovussa riehumassa yhteisen intohimon parissa. Lähes runollista.

Itse odottelin ensimmäiseltä päivältä eniten Huoran keikkaa, vaikka pääasiassa lähdinkin festareille kuuntelemaan mahdollisimman paljon kaikkea. Yksi parhaista asioista pienemmillä, muutamia spesifejä genrejä palvelevilla festareilla on se, että jos kattaus iskee, se iskee silloin kunnolla ja kokonaisvaltaisesti. Silti itsellä päivittäisessä kuuntelussa olevat orkesterit erottuvat ohjelmasta luonnollisesti aina väkisinkin. Mutta Huora ei pettänyt ennakko-odotuksia, vaan yhtye päästeli keikallaan niin täysillä ja estoitta, etten muista koskaan nähneeni. Toinen parhaista asioista on se, että tämmöisillä festareilla orkesterit päästävät usein irti kaikista, niistä pienimmistäkin estoista, jotka muualla saattavat vielä vetoihin vaikuttaa. Siltä se ainakin yleisöstä katsottuna näyttää.

Kuva: Sanna Kaesmae

Huoran keikan jälkeen suuntasimme leirintään tankkaamaan. Tässä kohdin myöhään päättynyt edellinen ilta sekä aikaisin alkanut ja pitkään jatkunut aamuinen taival kuitenkin kostautui omalla kohdallani, ja perjantai päättyi makuupussin syleilyyn huomattavasti suunniteltua aikaisemmin.

Matkaseuralaiseni selviytyi kuitenkin vielä illan viimeisenä esiintyneen Pikakassan keikalle katsomaan ensimmäisen päivän virallista päätöstä. Hän kommentoi keikasta seuraavaa:

Pikakassa soitti pirun kovaa ja vihaisesti. Paikalla oli vielä reilusti yleisöä, joka takoi mukana asiaankuuluvalla raivolla. Sen jälkeen iltaa jatkettiin vielä leirinuotion ympärillä pikkutunneille saakka!”

Lauantai

Aamulla tietysti kirosin hänet ja itseni. Tänään pitkän kaavan kautta. Festareille todella epätyypillisen hyvin ja pitkään nukutun yön jälkeen energiaakin oli aamusta asti reilummin, ja päivän esiintyjälistan katselu lisäsi energiaa entisestään. Aamuisen kauppareissun jälkeen, ennen päivän esiintyjiä, oli juuri oikea hetki suunnata leirintäalueen laidalle 20-reikäisen minigolf-juomapelin merkeissä. Universumikin startattiin räjähdyksellä. Miksei siis festareiden kakkospäiväkin.

Minigolf-juomapeli!

Minigolfin päätyttyä TASAPELIIN hipsimme alueelle, kun lavalle kipusi päivän toinen esiintyjä Sininen kondomi, jota odotin ennakkoon kovasti. Tämän keikan kohdalla ainoa varsinainen kritisoinnin arvoinen asia festareista kuului räikeästi: esiintymislavat festivaalialueella olivat todellakin lähes viereikkäin, minkä lisäksi molempina päivinä esiintyjiä oli käytännössä jatkuvasti jommalla kummalla lavalla, todella lyhyillä siirtymäväleillä. Tästä syystä joidenkin keikkojen aikana toisella lavalla tehtiin jo soundchekkiä. Sinisen kondomin soittaessa henkilökohtaista suosikkikappalettani, ”Laihat pojat” toisella lavalla tehtiin seuraavan yhtyeen soundchekkiä, joka peitti kappaleen alleen käytännössä kokonaan. Tätä ongelmaa ei esiintynyt kuin lyhyissä pätkissä ja vain joidenkin keikkojen kohdalta eli mistään festarikokemuksen pilaavasta asiasta ei ollut kyse. Mutta ehkä jokin pieni uudelleensuunnittelu olisi tässä kohdallaan.

Nuori orkesteri hoiti silti keikkansa innokkaasti aluksi pienehkölle mutta jatkuvasti keikan aikana lisääntyvälle yleisölle. Seuraava meille suuri täplä aikataulussa oli Tryer, joka tarkoitti sitä, että meillä oli pari tuntia aikaa mennä leirintään tekemään tuttavuutta eilen pikaisesti tapaamiemme naapureiden kanssa. Mikaeliksi esittäytynyt herrasmies kertoi olevansa monivuotinen veteraani. Saimme tietoa festareiden entisestä sijainnista läheisellä hiekkakentällä, tarinoita aikaisemmilta vuosilta sekä mietteitä festareiden yleisestä hengestä.

Konsensus oli pitkälti se esimerkiksi Nummirockissa käyneille ja Nummirockista juttuja lukeneille tuttu: ihmiset ovat hilpeitä ja mukavia, tunnelma riehakas ja iloinen, musiikki laadukasta ja festarit itsessään toimivat. Vanhoja, tuttuja asioita, mitä yleensä tämän tyyppisiltä festareilta kuulee, mutta eivät tälläkään kertaa missään nimessä epätosia. Junassa tapaamamme Jämsän ukot olivat hekin leiriytyneet vain kivenheiton päähän ja liittyivät seuraan. Istuimme telttojemme edessä hetken edellispäivästä tarinoiden. Ilmeisesti jokin pieni parisuhdekiista leirinnässä oli ollut jossakin naapurileirissä, mutta muutoin hyvin rauhallista kaikin puolin. Kuten tämmöisillä festareilla yleensä aina on.

Kynnet aloittelivat alueella, joka oli meille merkki jälleen sinne siirtymisestä. Pirteä, kepeä suomipunkki toimi hyvänä pienen iltapäivän rauhoittumishetken taustamusiikkina ensimmäistä kertaa anniskelualueen pöytään istahtaessamme. Tryer oli tulossa seuraavana, joka toimisi puolestaan hyvänä starttina loppuiltaa kohden kasvavalle menolle. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta Tryerin keikalla. Musiikki iski kuin etälamautin, ja meno oli riehakasta. Katselin bändin vokalistia roikkumassa lavarakenteista ja koko teltta heilui villisti puolelta toiselle. Se oli taas sitä estottomuutta, josta mainitsin aikaisemminkin. Villiä ja elävää esiintymistä, ei vain biisien läpisoittoa.

Loppuilta meni näissä merkeissä, alueella istuskellen ja keikkoja kuunnellen. Illan kovimman setin veti mielestäni hieman yllätyksettömästikin Pää Kii, josta tämä jo aikaisemmin useaan kertaan mainitsemani kaikkensa jättäminen lavalle huokui myös; ehkä jopa vielä enemmän kuin muista yhtyeistä. Voisin helposti kuvitella juuri näiden keikkojen olevan näinkin suurta suosiota nauttivalle yhtyeelle niitä parhaita: jokainen yleisön jäsen tietää jokaisen soittamasi biisin ulkoa. Ihmiset tanssivat ja laulavat yhdessä. Aurinko laskee taustalla Saimaan yläpuolella. Hienoja hetkiä yleisölle, mutta varmasti myös orkestereille. Kaksisuuntaista rakkautta lavalta yleisölle ja yleisöltä lavalle, ilman sitä pientä varautuneisuutta ja teatraalisuutta, joka mielestäni isommilla keikoilla usein paistaa. Aitoa menoa parhaimmillaan.

Maustetyttöjen psykedeelinen tunnelmointi rauhoitti yleisöä hetkellisesti, ennen logistisien ongelmien takia illan viimeiseksi esiintyjäksi siirtynyttä, legendaaristatusta nauttivan GBH:n loppuräjäytystä, joka varmasti oli erityisesti vanhemman liiton hardcore-punkin ystäville jopa lottovoitto. Siirryimme mäen päälle katselemaan keikkaa, kunnes hiljalleen laskeva lämpötila pakotti vaatteiden vaihtoon leiriin. Loppuilta sujui leirinuotion äärellä leppoisia muun festariväen kanssa turisten, kunnes suuri osa kansasta siirtyi jatkoklubille keskustan suuntaan.

Kuva: Sanna Kaesmae

Ensimmäiset käynnit uusilla festareilla ovat ainakin oman kokemukseni mukaan usein vaisumpia ja varovaisempia kuin käynnit toisesta eteenpäin. Niin tälläkin kertaa. Ei festivaalien takia, vaan puhtaasti siksi, että ensimmäisenä vuotena kokeillaan vähän kepillä jäätä, ja vasta seuraavalla kerralla hypätään maiharit jalassa kylpyyn. Laineen Kasperin hostaama Linnunradan rinnebaari jäi kokematta kokonaan. Samaten jatkoklubit kumpaisenakin päivänä. Nukkumaan mentiin liian aikaisin ja herättiin liian myöhään. Mutta sellaista ensimmäistä kertaa uudessa paikassa käyminen usein on: varovaista ja tarkkailevaa, ainakin omalla kohdallani.

Kuitenkin jo ensimmäisestä kerrasta selväksi kävivät ainakin seuraavat asiat: festivaalialue kokonaisuudessaan on loistava ja ammattimaisesti toteutettu, bändikattaus oli, ja tuntuu joka vuosi olevan timanttinen, minkä lisäksi juhlakansa on hilpeää ja leppoista. Festari rikkoi kävijäennätyksensä ja myyntipisteillä kävi niin kova kuhina, että lauantaina illasta anniskelun juomat oli myyty loppuun. Vaikka oma suoritustasoni olikin koko viikonlopun omien standardieni alapuolella, se ei missään tapauksessa johtunut festareista. Kyllä tästä perinne vielä tehdään ja seuraavalla kerralla vedetään vähemmän varovaisesti, enemmän etovaisesti.

Kuva: Sanna Kaesmae

Kirjoittanut: Peksi Sarvinen
Kiitos kuvista: LPRHC / Sanna Kaesmae

Kommentoi julkaisua