Kivenlahti Rock 2014

yleisöVuonna 2014 Kivenlahti Rock järjestettiin Espoossa jo kymmenennen kerran. Vuosien saatossa tapahtuma on kaiketi kasvanut liian suureksi Kivenlahteen, sillä vuodesta 2011 lähtien tapahtuma on järjestetty nimestään huolimatta Leppävaaran urheilupuistossa. Itselleni kyseessä oli ensimmäinen kerta kyseisillä festareilla. Viime vuonnakin olisi ollut muutama kiinnostava esiintyjä, kuten Stone ja Whitesnake, mutta tänä vuonna kattaus oli vielä astetta kovempi. Tapahtuman esiintyjiin lukeutuivat esimerkiksi folk-metallia soittava Metsatöll, elinvoimainen hard rock -dinosaurus Uriah Heep, yksi suomalaisen rock-musiikin suurimmista nimistä eli J. Karjalainen, reggae-legenda UB40, metallimusiikin kenties kovimmassa nousukiidossa oleva yhtye Sabaton, sinfonisen metallin suuruus Within Temptation sekä nuori glam rock -lupaus Santa Cruz.

Perjantai 6.6.2014

Kävellessäni festivaalialueelle en huomannut, että housuistani roikkuu suuri turvallisuusuhka. Onneksi turvallisuustietoinen portinvartija äkkäsi virheeni ennen kuin mitään suurempaa vahinkoa ehti tapahtua, ja kieltäytyi päästämästä minua festivaalialueelle ennen kuin vein lompakkoni jatkeena olevan, noin 20 senttimetriä pitkän ketjun narikkaan. En sitten tiedä, että mikä juuri minun ketjussani oli niin vaarallista verrattuna niihin kymmeniin samanlaisiin ketjuihin, joita satuin festarikansalla näkemään, mutta kai siinä jotain erityistä oli. Narikka onneksi oli ilmainen, mikä oli suuri plussa. Plussaa myös festarialueen vieressä olevasta parkkipaikasta ja vaivaisesta viiden euron päiväparkkimaksusta.

Kerkesin alueelle juuri, kun tapahtuman ensimmäinen esiintyjä St. Rasta oli lopettelemassa settiään Leppävaara-lavalla. Yleisöä oli vähänlaisesti, mutta pirteä ja hyväntuulinen musiikki sai heistä ainakin osan hyvin mukaan. Harmi etten kerennyt aiemmin paikalle, sillä bändin musiikki vaikutti kovin menevältä.

St. Rastan lopetettua jäinkin eturiviin odottelemaan Metsatöllin keikkaa. Eturivistä näki mukavasti myös pienemmälle Foster’s -lavalle, jossa Indica aloitti esiintymisensä lähes saman tien. Bändin musiikki ei itsessäni herättänyt sen kummempia tuntemuksia puolesta eikä vastaan. Kyllähän sen katseli, biisin tai pari olin kuullut aiemminkin.

MetsatöllLopulta päästiin kuitenkin itse asiaan, eli Metsatölliin. Settilista muodostui pitkälti uuden ”Karjajuht” -levyn kappaleista. Aluksi yleisö vaikutti melko kuolleelta, mutta muutaman biisin jälkeen alkoi lämmetä itse kukin. Olin viimeksi katsomassa Metsatölliä On The Rocksissa vain muutamia kuukausia sitten. Klubiolosuhteet toivat omanlaisensa tunnelman, ja tietysti paikalla olleet ihmiset olivat tulleet katsomaan juuri Metsatölliä, mutta lähes yhtä hyvin virolaiset saivat musiikkinsa toimimaan myös suuremmalla lavalla auringonpaisteessakin.

Itselleni keikan kohokohtia olivat uudelta levyltä soitetut raskaat ”Must Hunt”, ”Öö” sekä hieman rauhallisemmat ”Tõrrede Kõhtudes” ja ”See On See Maa”. Keikan ehdottomasti kovimmat vedot olivat kuitenkin ”Kivine Maa” ja varsinkin ”Merehunt”, jonka kuullessani olin ratketa liitoksistani. Myös varmaan jokaisella keikalla ”Äio”-levyn julkaisun jälkeen soitettu ”Roju” osui ja upposi. Settiin mahtui pari tylsempääkin biisiä, mutta pääosin keikka oli hyvä.

Seuraavaksi siirryin Foster’s -lavan edustalle odottamaan Sabatonia. Ennen sitä kyseisellä lavalla tosin esiintyi lähinnä Nightwishin entisenä laulajana tunnettu Anette Olzon yhtyeineen. Heidän keikkansa oli niin puuduttava, että jos olisin saanut tuoda sen ketjuni festarialueelle, olisin varmasti kuristanut itseni sillä. Jopa keikan päättäneet debyyttialbumin singlelohkaisut ”Shine” ja ”Lies” kuulostivat ihan meneviltä verrattuna muuhun melodisen rockin ja -popin välimaastossa liikkuvaan kappalemateriaaliin, vaikka studioversioita kuunnellessa en saanutkaan niistä irti yhtään mitään. Olzon on taitava ja hyvä laulaja, mutta se ei paljoa pelasta, jos kappaleet ovat tylsempiä kuin kuivuva maali ladon seinässä. Kaiken kruunasi vielä se, että eräs cover-kappale aloitettiin ensin alusta uudelleen ja lopulta jätettiin setistä kokonaan pois, koska sitä ei osattu vetää oikein. Ymmärrän toki, että kyseessä on bändin ensimmäinen esiintyminen, mutta olisi silti suotavaa, että soitettavat kappaleet opeteltaisiin kunnolla. Toivottavasti tästä otettiin opiksi, että mielummin treenataan kaksi kertaa tarvittava määrä, kuin tippaakaan liian vähän.

SabatonThe Rasmuksen esiinnyttyä suuremmalla lavalla oli Foster’s -lavalla vuorossa itselleni ja vaatetuksesta päätellen monelle muullekin yksi festarin odotetuimmista esiintyjistä, eli Sabaton. Minne tahansa katseensa suuntasikin, näki vähintäänkin kourallisen Sabaton-paitoihin pukeutuneita ihmisiä. Kuten odottaa saattoi, bändi soitti yhden tapahtuman kovimmista keikoista. Ei sekään tosin täydellinen ollut, sillä keikan alussa rummut kuulostivat suhteellisen huonoilta. Onneksi keikan edetessä asia korjattiin suhteellisen nopeasti, tai sitten vain totuin siihen. Myös lavan ja yleisön väliin jäävä tila oli liian suuri, ja tästä johtuen jäi keikasta hieman etäinen olo. Sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä Sabatonin keikalla hyödynnettiin melko paljon pyrotekniikkaa. Toisaalta joku voisi kysyä, että miksi Sabaton ylipäätään esiintyi pienellä lavalla.

Vielä kolmas asia joka häiritsi oli se, että kaksi ”Carolus Rex” -levyn kappaleista vedettiin ruotsiksi. Levystä tehtiin aikoinaan englannin- ja ruotsinkielinen versio, ja se oli jo silloin mielestäni turhaa. Ehkä ruotsia äidinkielenään puhuvat saavat ruotsiksi lauletuista versioista jotain irti, mutta itse pidän englanninkielisiä paljon parempina ja sellaisina olen oppinut ne tuntemaankin. Eivät kappaleet toki täysin pilalle menneet, mutta englanniksi ne olisivat toimineet paljon paremmin.

Sabaton2Muuten keikka oli aivan loistava. Ensimmäisenä kuultiin tuttuun tapaan ”Ghost Division”, joka on ehdottomasti yksi bändin kovimmista biiseistä niin levyllä kuin livenäkin. Uudelta ”Heroes” -albumilta ensimmäiset livesoittonsa saivat ”Soldier of 3 Armies” sekä ”Resist and Bite”, jonka aikana laulaja Joakim Brodén tarttui kolmanteen kitaraan. Kovasti hän väitti, ettei kitara meinaa pysyä kädessä millään, mutta hyvin soitto tuntui kulkevan. Niiden lisäksi uudelta levyltä kuultiin myös ”To Hell and Back” ja kaikki kolme lukeutuivat keikan parhaimmistoon. Mielelläni olisin kuullut ”Heroesilta” enemmänkin biisejä, levy kun on helposti yksi Sabatonin parhaista, mutta ei vanhoissakaan kappaleissa ole valittamista. Esimerkiksi ”The Art of War” ja ”White Death” upposivat yleisöön kuin nekrofiili vainajaan. Viimeisenä vedetyn ”Metal Crüen” aikana joku onnekas nuori mies pääsi vielä seuraamaan bändin esiintymistä lavalta käsin.

Seuraavaksi esiintyneen Cheekin aloittaessa settiään päästiin mielenkiintoisiin tunnelmiin, sillä alueella oli muutamia ruokakojuja ja niiden kaikkien tarjonta vaikutti hyvältä. Sain kuitenkin päätökseni tehtyä ja syötyäni suuntasin jälleen Foster’s -lavan eturiviin odottamaan, että pitkän linjan reggae-yhtye UB40 aloittaisi esiintymisensä. En tiennyt bändiltä etukäteen kuin muutaman kappaleen, enkä muutenkaan pidä itseäni minään suurena reggae-intoilijana, mutta ainakin livenä yhtyeen musiikki toimi hienosti. Pukeutumiseni taisi kuitenkin herättää hilpeyttä siinä määrin, että joku keski-ikäinen känniääliö tunsi tarpeelliseksi tulla hivelemään selässäni ollutta Black Sabbath -selkämerkkiä samalla kertoen seurueelleen, että täällähän on eturivissä oikea reggae-fani, tulkaa kaikki katsomaan.

UB404Joitakin vuosia sitten UB40 jakautui kahteen kokoonpanoon. Kivenlahti Rockissa esiintyneessä kokoonpanossa vaikuttavat muun muassa alkuperäisjäsenet Ali Campbell ja Astro. Keikkailevaan kokoonpanoon kuuluu toki moni muukin, ja Foster’s -lavalla esiintyikin kymmenhenkinen yhtye. En tunnistanut kappaleista puoliakaan, mutta varsinkin keikan päättäneet klassikot ”Kingston Town” ja ”Red, Red Wine” kuulostivat todella hyviltä. Niiden lisäksi esimerkiksi ”Cherry Oh Baby” ja heikohkosta lyyrisestä annistaan huolimatta myös ”Rat In My Kitchen” toimivat. Viimeisenä mainittu taisi olla ainoa kappale jonka Astro lauloi yksinään, ja tässä kohtaa huomasinkin, että iän tuoma rosoisuus on tehnyt hänen lauluäänestään vain komeamman. Tuskin tästä itselleni uutta lempibändiä saan, mutta kyseinen keikka oli silti kaikin puolin positiivinen kokemus.

Within TemptationEnnen kuin päivän viimeinen esiintyjä Within Temptation aloitti esiintymisensä päälavalla, suunnittelin ostavani anniskelualueelta sopuhintaan yhden oluen, jonka voisin nauttia keikkaa katsoessa. Sen sijaan myyjä repi selkänahastani kokonaiset seitsemän euroa. Noh, enköhän minä tästä vielä nouse. Jos ei muuta niin myyn vaikka asumukseni. Tähän aikaan vuodesta on varmasti ihan mukavaa nukkua taivasalla.

En ole koskaan pahemmin fanittanut Within Temptationia, ja uutta ”Hydra” -levyä kuunnellessani en tuntunut saavan siitä irti juuri mitään. Yhtyeen vanhemmat klassikot ovat kuitenkin ihan meneviä ja näistä kuultiin muiden muassa ”What Have You Done”, joka oli itselleni keikan kohokohta. Käsittääkseni settilista kuitenkin keskittyi pitkälti bändin kahteen uusimpaan levyyn. Ei ”Hydrakaan” ihan toivoton ole, sillä ”Paradise (What About Us?)” kuulosti todella hyvältä. Kappaleen aikana kuultiin myös äänitettyä laulua muuan Tarja Turuselta.

Keikkaolosuhteissa uudemmatkin kappaleet kuulostivat ihan meneviltä. Jopa Xzibitin vetämiä kohtia lukuunottamatta umpitylsään ”And We Runiin” saatiin puhallettua elämää. Suuressa osassa tässä oli varmasti studioversiota paljon mahtipontisempi kitarasoundi. Olen jokseenkin yllättynyt, ettei keikan aikana kerennyt juurikaan tylsistymään.

Within Temptation2Plussaa myös näyttävästä visuaalisesta puolesta. Yhtyeen logolla koristetun taustalakanan sijaan lavan takaosassa pyöri videomateriaalia koko keikan ajan muunmuassa bändin musiikkivideoista. Myös itse lava oli laitettu hieman uuteen uskoon. Vasemmassa ja oikeassa reunassa oli korokkeet, joilla bändin kosketinsoittaja ja rumpali oleilivat. Myös lavan etuosaan oli asennettu pari matalampaa koroketta. Erityismaininta vielä todella näyttävästä valoshowsta. Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan viihdyttävä keikka, johon oli hyvä lopettaa ensimmäinen festaripäivä.

Lauantai 7.6.2014

Festarialueelle saapuessani päivän toinen esiintyjä Death In Peace oli lopettelemassa settiään. Kerkesin kuitenkin kuulemaan pari biisiä, ja niiden perusteella bändi vaikutti ihan hyvältä. Yhtyeen musiikki vaikutti olevan thrash-metallia sieltä melodisemmasta päästä. Varsinkin keikan viimeinen kappale ”Dying Now” kuulosti hyvältä. Eräs riffi tosin toi mieleen elävästi SlayerinRaining Bloodin”, mutta eipä se paljon haittaa.

Santa CruzSeuraavaksi päälavalla esiintynyt Santa Cruz tarjosi yhden tapahtuman kovimmista keikoista. Samana viikonloppuna pidetyillä Radio City South Park -festivaaleilla Santa Cruz oli kuulemma ainoa esiintyjä, jonka keikan aikana satoi, mutta Kivenlahdessa ei sateesta ollut tietoakaan, polttava aurinko kun paahtoi festarialueelle täydellä voimallaan.

Keikka potkaistiin käyntiin reippaasti ”Relentless Renegadesilla”, joka viimeistään sytytti lavan edustalla olleen yleisön, ellei aurinko sitä ollut jo tehnyt. Bändiltä on ulkona vasta yksi täyspitkä albumi, viime vuonna julkaistu ”Screaming For Adrenaline”, joten luonnollisesti settilista keskittyi tämän levyn ympärille. Esimerkiksi perinteinen glam rock -ralli ”Anthem for the Young ’n Restless”, yhtyeen hieman raskaampaa puolta esittelevä ”Screaming for Adrenaline” ja keikan tyylikkäästi päättänyt ”Aiming High” kuulostivat vähintään yhtä hyviltä kuin levylläkin, ja bändin eläytyvä ja energinen live-esiintyminen teki keikasta vielä paremman.

Santa Cruz2Settiin mahtui kuitenkin myös uusi kappale nimeltään ”We Are the Ones to Fall”, joka sopi hyvin muiden kappaleiden sekaan, ja oli itseasiassa yksi keikan kovimmista vedoista. Kaiken kaikkiaan keikka oli kaikessa energisyydessään loistava avaus toiselle festaripäivälle. Edes murhaava helle ei hillinnyt Santa Cruzin jäseniä, joista osa innostui lähtemään yleisönkin sekaan seikkailemaan. Jos Santa Cruz ei ole muutaman vuoden sisään tällaisten keikkojen myötä yksi Suomen tunnetuimmista bändeistä, olen valmis syömään pääni.

Jos päälavan ensimmäinen esiintyjä edusti rock n’ rollin nuorempaa sukupolvea, niin seuraavaksi oli vuorossa yksi hard rock -musiikin pioneereista. Vuodesta 1969 yhtäjaksoisesti toiminut Uriah Heep osoitti myöskin olevansa iskussa. Bändin uudempaa tuotantoa edustava ”Overload” aloitti keikan hieman vaisusti, vaikkei sekään mikään huono kappale ole. Seuraavaksi soitetut ”Sunrise” ja ”Stealin’” saivat yleisönkin heräämään.Uriah Heep

Settilista jakautui useamman levyn kesken. Tai siis sen verran, mitä tunnin settiin saa 24 levyltä mahtumaan. Olisin mielelläni katsonut pidemmänkin keikan. Valitettavasti kaksi suosikkikappalettani, ”Traveller in Time” ja ”All My Life”, jäivät soittamatta, mutta eivät soitetutkaan kappaleet huonoja olleet.

Uriah Heep on edelleen voimissaan keikkalavojen lisäksi myös studiossa, sillä uuden ”Outsider” -levyn single ”One Minute” oli yksi keikan kovimmista vedoista. Vähintään yhtä hyvin toimivat vanhat kappaleet ”Gypsy”, yleisön äänekkääseen yhteislauluun yllyttänyt fiilistelykappale ”Lady in Black” sekä encorena soitettu ikivihreä ”Easy Livin’”. ”Lady in Black” on loistava esimerkki siitä, mitä voi saada aikaan vain kahdella soinnulla, jos ne osaa käyttää oikein.

Uriah Heep2Laulaja Bernie Shaw’n ääni on edelleen loistavassa kunnossa, ja lähes 60-vuotias mies vaikutti kaikin puolin pirteältä ja eloisalta, aivan kuten muukin bändi. Todella hyvä keikka kunnioitettavassa iässä olevalta bändiltä. Itse olisin suonut Uriah Heepille pidemmän soittoajan, ja vaikka lauantain pääesiintyjän paikan Jenni Vartiaisen sijaan.

Seuraavaksi päälavalla esiintyi Haloo Helsinki!, joka on minulle melko tuntematon yhtye. Jonkinlaista popin ja rockin sekoitusta soittanut yhtye keräsi kuitenkin melko suuren yleisön, ja biisitkin olivat ainakin näin livenä ihan meneviä, vaikka sekaan mahtui muutama tylsempikin kappale. Laulajan ääni oli persoonallinen, ja tästäkin syystä miellyttävä. Lauluäänen lisäksi vakuuttava oli hänen tulkintatapansa varsinkin aggressiivisimmissa biiseissä.

Viimeinen varsinaisesti kiinnostava esiintyjä oli J. Karjalainen. Häntä ennen Foster’s-lavalla esiintyi Stam1na, joka tuntuu olevan tänä kesänä soittamassa joka ikisillä festareilla pienimmätkin kissanristiäiset mukaanlukien. Jos siellä on esiintymislava, niin Stam1na soittaa siellä tämän kesän aikana. En ole koskaan oikein päässyt perille Stam1nan musiikista, vaikka heillä pari hienoa biisiä onkin. Liveolosuhteissa bändi on kuitenkin ihan menevä, eikä tämänkään keikan aikana varsinaisesti tylsistymään kerennyt. Paras soitettu kappale oli ”Valtiaan Uudet Vaateet”, joka on yksi niistä Stam1nan muutamasta biisistä, joita minua on kiinnostanut kuunnella useammin kuin kerran. Myös ”Paha Arkkitehti” ja ”Luova Hulluus” toimivat paremmin kuin suurin osa muista soitetuista kappaleista.

Päälavan toisiksi viimeinen esiintyjä oli Sonata Arctica, jonka settilistan ihmiset olivat saaneet äänestää internetissä. Sonatakaan ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, joten seurasin bändin esiintymistä pienemmän lavan edustalta. Bändi kappaleet, jotka tunnen, voi laskea yhden käden sormilla ja niistäkin tällä keikalla soitettiin ainoastaan ”Paid in Full”. Soitettiin keikalla pari muutakin ihan hyvää kappaletta, mutten kuitenkaan jaksanut seurata keikkaa loppuun asti kovin aktiivisesti. Plussaa siitä, että Tony Kakolla oli yllään paita, jossa komeili Jokerin kasvomaalit.

J. KarjalainenViimein vuorossa oli itse suomirockin elävä legenda J. Karjalainen. Keikka aloitettiin hieman vähemmän tunnetulla kappaleella ”Hullun Laulu”, mutta tunnelmallinen kappale kuulosti silti hyvältä. Settilista koostui pitkälti kivenkovista klassikoista, joita J. Karjalainen on vuosikymmeniä kestäneen uransa aikana veistellyt. Viime vuonna julkaistulta loistavalta ”Et Ole Yksin” -albumilta kuultiin kappaleet ”Mennyt Mies”, ”Sinivalkoisia Sirpaleita” ja ”Riisinjyvä”, jotka eivät kalpene millään tavalla vertailussa vanhempiin biiseihin. Oikeastaan kaikki soitetut kappaleet kuulostivat niin hyvältä, että on vaikeaa valita suosikkia.

Harvoin olen todistanut keikalla yhtä intohimoista yhteislaulua tai yhtä suurta kunnioitusta esiintyvää artistia kohtaan. ”Missä Se Väinö On?” -kappaleen aikana Karjalainen esitteli taustabändinsä, minkä jälkeen yhtyeen kosketinsoittaja Pekka Gröhn esitteli itse laulumiehen, ja yleisö räjähti suunnattoman suuriin suosionosoituksiin. Tällä keikalla kaikki oli kohdallaan, ja klassikot kuten ”Hän”, ”Verinen Mies” ja ”Villejä Lupiineja” kuulostivat paremmalta kuin koskaan. Tämä oli aivan täydellinen tapa päättää festarit, ja toivon, että J. Karjalainen jatkaa keikkailua ja musiikin tekemistä vielä monta vuotta.

yleisö2Leppävaara-lavalla olisi esiintynyt vielä päivän pääesiintyjä Jenni Vartiainen, mutta itseäni se ei kiinnostanut niin paljon, että olisin jaksanut jäädä sitä festariväsymyksen alaisena seuraamaan. Hain Alepan kontista matkaevästä ja lähdin kotiin päin. Ensimmäinen Kivenlahti Rockini oli suurimmalta osin positiivinen kokemus, ja jos ensi vuonna saadaan mukaan yhtä kovia esiintyjiä, tulen mielelläni uudestaan.

Teksti: Jyri Kinnari
Kuvat (Sabaton & Within Temptation): Annina Sinisalo
Kuvat (Santa Cruz & Uriah Heep): Lars Johnson
Kuvat (Metsatöll, UB40 & J. Karjalainen): Jyri Kinnari

Kommentit