Arch Enemya, Beast In Blackia, Wintersunia: Kaaoszinen toimitus listasi omat suosikkinsa vuodelta 2017

Vuosi 2017 jää historiaan varsin värikkäänä jälleen uusien albumeiden suhteen, ja vuoden aikana ilmestyi jälleen lukuisia äärettömän kovia albumeita. Monien medioiden toimitukset ovatkin jo kerenneet listata omat suosikkinsa vuodelta 2017, mutta päätimme Kaaoszinen osalta kuitenkin odottaa, että suurin osa albumeista on todella ulkona, ennen kuin julkaisemme omat listamme. Kaaoszinen toimittajien valinnat vuoden 2017 parhaiksi albumeiksi ovat seuraavat:

Arto Mäenpää:

1. Body Count – “Bloodlust”

Tämä albumi kulutti levysoitintani tänä vuonna helposti eniten. Usean mielestä ei “Manslaughterin” kaltainen mestariteos, mutta omalla mittapuullani “Bloodlust” on Body Countin uran paras albumi. Nyt festivaalijärjestäjät tästä koppi ja Ice-T bändeineen Suomeen ensi kesäksi keikalle.

2. Arch Enemy – “Will To Power”

Arch Enemy asetti uuden laulajansa Alissa White-Gluzin kanssa vuonna 2014 riman melkoisen korkealle “War Eternal” -albumillaan, ja en rehellisesti sanoen uskonut bändin yltävän samankaltaisen mestariteoksen tasolle toistamiseen, mutta ilokseni olin kuitenkin väärässä. “Will To Power” on upea osoitus Arch Enemyn elinvoimaisuudesta, ja nousee mielestäni jopa uran yhdeksi parhaista albumeista yhdessä “Anthems Of Rebellionin” kanssa.

3. Trivium – “The Sin and the Sentence”

Floridan metalliylpeys Trivium on yhtye, jonka uraa olen seurannut bändin alkuajoista lähtien nähden bändin ensimmäisen kerran livenä “Ascendancy” -albumin tiimoilta Tavastialla. Bändin viimeisimmät albumit ovat suurelta osin menneet sinne “ihan kiva” -osastoon mutta “The Sin And The Sentence” nosti bändin taas omalle soittolistalleni. Albumi sisältää yhtyeen uran parhaita kappaleita, ja on myöskin musiikillisesti äärettömän tasaisen kova kokonaisuus. Maaliskuun Nosturin klubikeikkaa odotellessa!

4. Hallatar – “No Stars Upon The Bridge”

Swallow The Sunista tutun Juha Raivion surutyö miehen pitkäaikaiselle kumppanille Aleah Stanbridgelle, joka menehtyi syöpään 39-vuotiaana vuonna 2016. Rehellinen, raskas ja ennen kaikkea koskettava albumi kaikille doom metalin ystäville.

5. Kreator – “Gods Of Violence”

Vuoden parhaan thrash metal -albumin tittelin nappaa tänä vuonna Kreator. Yhtyeen järjestyksessään 14. albumi on jälleen osoitus nuoremmalle sukupolvelle, kuinka thrash metalia pitäisi tehdä. Upea albumi kertakaikkiaan, josta omaksi suosikiksini nousee ehdottomasti “Satan Is Real”.

6. Cannibal Corpse – ”Red Before Black”

Jos ei tällä albumilla saa niskoja liikkeelle, niin ei sitten millään. “Red Before Black” on yksi Cannibal Corpsen monipuolisimmista tekeleistä, ja ehdoton valinta vuoden parhaaksi albumiksi death metalin saralla.

7. Beast In Black – ”Berserker”

Battle Beastin entisenä kitaristi-laulajana ja pääasiallisena kappaleentekijänä tunnetun Anton Kabasen uusi Beast in Black iski heti kultasuoneen ensimmäisellä “Berserker” -albumillaan. “Berserker” on omissa papereissani vuoden paras debyyttialbumi metallin saralla, ja lupaa bändille erittäin valoisaa tulevaisuutta Nightwishin vanavedessä niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa.

8. Wintersun – “The Forest Seasons”

Jari Mäenpää teki mahdottomasta mahdollista ja keräsi ison summan rahaa “The Forest Seasons” -albumin rahoituskampanjalla. Itse albumi on jälleen kerran osoitus Jarin taidoista muusikkona, mutta levyn hieman heikompi tuotanto laskee sen arvoa hieman omissa silmissäni. Olisi ollut huikea kuulla “The Forest Seasons” “Time I” -albumin tuotannolla, sillä se olisi varmasti yltänyt siten samalle tasolle edeltäjänsä kanssa.

9. Cradle of Filth – “Cryptoriana – The Seductiveness of Decay”

Cradle Of Filth on äitynyt uuteen lentoon kitaristien vaihdon jälkeen. Jo “Hammer of the Witches” osoitti yhtyeen pystyvän julkaisemaan kovia albumeita, ja omasta mielestäni “Cryptoriana – The Seductiveness of Decay” on jopa vahvempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä.

10. Turmion Kätilöt – “Dance Panique”

Turmion Kätilöiden järjestyksessään seitsemäs albumi “Dance Panique” ei aivan yllä edeltäjänsä “Diskovibratorin” tasolle musiikillisesti, mutta lukeutuu siitä huolimatta industrial metalin saralla vuoden parhaimpien albumeiden joukkoon, ja albumin kappaleet toimivat myös livenä moitteettomasti.

Jani Moilanen:

1. Nokturnal Mortum – “Verity”

Ne, jotka odottivat uutta vuoden 2009 “Voice of Steeliä”, pettyivät todennäköisesti rankasti. “Verity” seisoo täysin omilla jaloillaan ja hyvä niin; bändi on hionut lopputuloksen todella lähelle täydellisyyttä. Nokturnaalit vetävät niin jumalaisia folk-sovituksia jyräämisensä sekaan, etten keksi tähän hätään yhtään toista orkesteria, joka onnistuu kuulostamaan tällä saralla paremmalta. Hyvää kannatti odottaa, aivan tuskaisen loistava kiekko.

2. Septicflesh – “Codex Omega”

Iso, isompi, Septicflesh. Kreikan kolossaalimetallin valtiaat jyräyttävät ilmoille sellaisen eepoksen taidetta, että kuulijalla jumiutuu prosessori satavarmasti, mikäli ensimmäisillä kuuntelukerroilla yrittää päästä läheskään kärryille kaikesta siitä, mitä tällä levyllä tapahtuu. Kisa vuoden levyn tittelistä oli melkoisen tiukka, lopulta kuitenkin skaban ratkaisi tämän kiekon viimeinen biisi, joka on kirjoissani melkoinen antikliimaksi muuten niin mahtavalle teokselle.

3. Auðn – “Farvegir Fyrndar”

Islannin lahja fiilistely-bläkkikselle. Karu ja lohduton, mutta samalla silti, ahhh, niin kaunis teos. Onnistuu huokumaan epätoivoa ja toivoa samaan aikaan, laulaja Hjalti Sveinsson vuodattaa sielunsa nauhalle täydellisesti. Nämä herrat ovat vasta tiensä alussa.

4. Soen – “Lykaia”

Yksi vuoden parhaista raskaammista progekiekoista. Harvalla levyllä on yhtä tehokas kyky saada kuulijassa aikaan niin välitöntä alakuloa, kuin ”Lykaialla”. Kartan termiä ”superkokoonpano”, mutta tässä yhteydessä menköön – Opethin, Willowtreen ja ex-Evergreyn jäsenten lyödessä kieroutuneet päänsä yhteen.

5. Der Weg einer Freiheit – “Finisterre”

Jürgolandiasta, elikäpäs Saksasta ponnistaa yksi tämän vuoden kevyesti mielenkiintoisimpia uusia tuttavuuksia, joita en aiemmin ole bongannut. DWeF on mielenkiintoista modernin black metalin runnomista vahvassa post-hengessä. Kiekon jyrääviä rumpusoundeja todennäköisesti vihaa tai rakastaa – itse kuulun jälkimmäiseen lokeroon. Riittävän laadukkaalla laitteistolla (lue: helvetisti alapäätä) toistettuna olo on ajoittain kuin hamsterilla blenderissä.

6. Wode – “Servants of the Countercosmos”

Brittiläinen black metal -jyrä Wode tarjoilee jo toisen kovatasoisen kiekon kahden vuoden sisään. Poiketen perinteisestä bläkystä Wode erottuu edukseen järjettömän hienoilla ja ajoittain erittäin teknisillä riffimyräköillä, sortumatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Ehdottomasti tarkastamisen arvoinen kiekko, vaikkei black metal olisikaan juuri se the juttu.

7. Ne Obliviscaris – “Urn”

Olin jo lyönyt listani lukkoon tämän vuoden osalta, koska en julkaisuaikatauluja tarkastellessa uskonut enää yhdenkään kiekon listalle kiilaavan. Noh, näissä asioissa on aina ilo olla väärässä. “Urn” on puhtaasti sävellyksellisiin aspekteihin keskittyen kenties tämän listan paras taidonnäyte. Ne Obliviscaris yhtyeenä oli ennen tätä julkaisua tuttu minulle vain nimeltä, mutta voi isät ja pojat, mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi! Tämä death-vaikutteisen extremen ja progen pyhä liitto se vain kuulostaa paremmalta ja paremmalta, mitä enemmän aikaa sille uhraa. Levyn arvostellutta Samuel Järvistä lainaten, musiikillisesti tämä levy on jotain sellaista, joka jokaisen pitäisi kuunnella.

8. Perturbator – “New Model” (EP)

Olkoonkin vain kuuden biisin mittainen EP, niin tästä ei jumittelumusiikki paremmaksi muutu. Ja silloin kun biisi lähtee, niin se nimittäin lähtee tunteella. Jos synthwave ei genrenä soita kelloja, niin siitäpä työsarkaa vuodelle 2018. Älkää jääkö parhaudesta paitsi.

9. Shade Empire – “Poetry of the Ill-Minded”

Pakko myöntää, etten ole Shade Empireä juurikaan kuunnellut sitten “Zero Nexus” -kiekon. Tänä vuonna kuitenkin rakkaus syttyi uudelleen nähtyäni orkesterin Tampereen Saarihelvetissä. Tai noh, ”nähtyäni”, oli hieman tukkaa edessä – omaa ja muiden. Uuden vokalistin, Henry Hämäläisen, ääneen ihastuin jo kymmenisen vuotta sitten, kun herra veivasi silloisessa Raven Claw -yhtyeessä. Tällä kiekolla toki voksut hoitaa vielä Juha Harju. Mukaan oman twistinsä soppaan tuovat jazzahtavat trumpettisoolot, tuo metallimusiikin ilmiselvin valinta levyn mausteeksi.

10. Bloodred Hourglass – “Heal”

Niin ne vain Mikkelin poijjatkin löysivät tiensä meikäläisen top-listalle, täysin ansaitusti. ”Heal” ei keksi pyörää uudestaan, mutta on todellinen piristysruiske pitkään paikoillaan polkeneelle melodeathille. Jarkko Koukonen on melkoinen seppä laulajaksi, vähättelemättä toki muidenkaan jäsenten teknistä osaamista.

Heidi Kohonen:

1. Arch Enemy – ”Will to Power”

Tämä levy oli erittäin odotettu. Mielestäni ”Will to Power” on Arch Enemyn paras levy tähän mennessä, ja yhtyeen parhaimmat kappaleet löytyvät tältä albumilta. Etenkin levyn päätös ”A Figh I Must Win” on jotain niin hienoa, ettei sanotuksi saa. Olin Circuksessa katsomassa Will to Power -kiertueen Suomen-keikkaa, ja vaikka mitään en pitkien miesten seasta nähnyt, niin tämän levyn kappaleiden pärähtäessä soimaan tunnelma oli katossa.

2. Butcher Babies – “Lilith”

Naiset metallibändien laulajina säväyttävät aina. Etukäteen vähän pelotti levyn sisältö, koska bändin laulaja Carla Harvey mainitsi, että se on sekoitus vähän kaikkea ja uuden kokeilemista. Itse en puhtaasta laulusta niinkään pidä, mutta onneksi sitä ei tällä levyllä liikaa ollutkaan. ”Lilith” antaa kuulijalle paljon, ja joka kuuntelukerran jälkeen siitä saa jotain uutta irti. Positiivista ja ihailtavaa on myös se, ettei tällä levyllä ole käytetty melkein ollenkaan autotunea, joten propsit siitä. Silmät sulkiessa tuntuu, kuin olisi melkein keikalla. Melkein.

3. Bloodred Hourglass – “Heal”

Muiden suosittelemana päätin antaa Bloodred Hourglassille mahdollisuuden ja se kannatti. Mikkelin pojat säväyttivät kunnolla. Minulla on periaatteena, että levyn pitää toimia joko kovaa treenatessa tai silloin, kun vaivun yksin omaan kuplaani. ”Heal” toimi ensimmäisessä tarkoituksessa äärimmäisen hyvin, ja olihan sitä pakko kuunnella vielä muulloinkin. Kotimaisuus kunniaan ja Mikkeliin terveisiä – täällä syntyi uusi fani.

4. Turmion Kätilöt – ”Dance Panique”

Turmion Kätilöt on aina kuulunut omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Sen takia levyn odotus oli kova, eikä se tälläkään kertaa pettänyt. ”Dance Panique” ei ehkä yltänyt edeltäjänsä legendaarisen ”Diskovibrator” -albumin tasolle, mutta kyllä siltäkin löytyi hyvin jytääviä biisejä, jotka saivat lantion liikkumaan diskometallin tahtiin. Levyn herkempi kappale ”Vihko” pääsi omaan laajaan lempikappaleiden repertuaariini, ja kiitos siitä.

5. Huora – ”Hukutaan paskaan”

Debyyttialbuminsa tänä vuonna julkaissut Huora tuli itselleni ihan puskista. Yleensä en mistään punkista tykkää, mutta tässä on vaan sitä jotain. En tiedä, onko se laulaja Anni Lötjösen oma energinen asenne, vai se, että levy piilovittuilee mukavan kutkuttavasti ja saa tällaisen pienen ihmisen haluamaan salaa nousta barrikadeille. Soitannollisesti ja laulullisesti levy on myös viihdyttävää tasoa.

6. Cannibal Corpse – ”Red Before Black”

Death metal ei välttämättä ole ihan sitä kategoriaa, jota jaksan joka mielentilassa kuunnella.  Jotenkin ”Red Before Black” päätyi kuitenkin tälle listaukselle. Pidän George Fisherin äänestä ja biisien fiiliksestä. Paljon mitään en selvää saa sanoista, mutta mennään nyt silti. Ja tällaista sen pitää ollakin.

7. Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus – ”Lauluja Suomesta”

Jokainen lista tarvitsee hieman suomalaista melankoliaa, ja tässä sitä tulee. Tämän levyn aiheet kietoutuvat hyvin Suomi 100 -teemaan ja tulee jotenkin isänmaallinen olo. Pidän pääasiassa kotimaisesta musiikista, ja välillä on ihan kiva kuunnella tällaista rauhallisempaakin versiota.

8. Ajattara – ”Lupaus”

Ajattara on itselleni uusi tuttavuus. Heti ensimmäisellä kuuntelukerralla siitä jäi kuitenkin ”positiivinen” fiilis. ”Lupaus” tarjoilee synkkyyttä, melankoliaa ja kuolemaa, eli juuri sopivia aiheita. Death metal -ärjyntä toimii, mutta on myös kiva, että sanoista saa selvää, koska ne ovat mielestäni tällä levyllä erityisen mielenkiintoisia.

9. Haloo Helsinki! – Hulluuden highway

Ilmeisesti Haloo Helsinki! lasketaan rock-bändiksi, mutta ei kai sillä genrellä niin väliä, jos homma toimii. Haloo Helsinki! toimii juuri silloin, kun haluaa vaipua sinne omaan kuplaansa. Tällä levyllä on niitä radioystävällisiä rallatuksia, joista en niin välitä, mutta mukaan on mahtunut myös niitä varteenotettavia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi ”Terveisin mä”, joiden takia ”Hulluuden Highway” ansaitsee paikkansa tällä listalla.

10. Tytär – ”Synkkyyden ylistys”

Täräytetään nyt listan viimeiseksi ”Synkkyyden ylistys”, jota se nimenomaan olikin. Tämä on Tytär -yhtyeen viimeinen levy. ”Alkusoitto” on jo jotain niin vavisuttavaa, ettei enempää välttämättä tarvitse edes kuunnella. Jos haluaa kuitenkin jatkaa, niin sekin on hyvä vaihtoehto. Tässä viedään kuin pässiä narussa.

Rudi Peltonen:

1. Sawhill Sacrifice – “Pimeyteen ja Kuolemaan”

Bändin hienoinen suunnanmuutos melodisempaan suuntaan kannatti. Toivottavasti tämän levyn myötä Sawhill Sacrifice saa myös ansaitsemaansa arvostusta. Listan alkupään järjestystä jouduin tovin miettimään, mutta loppupeleissä ”Pimeyteen ja Kuolemaan” nousi paalupaikalle. Jos black metalista tahtoo löytää suuria tunteita, niin tältä levyltä ne on kuultavissa.

2. Satyricon – “Deep Calleth Upon Deep”

Satyricon teki pitkästä aikaa järjettömän loistavan levyn! Edelliseen pitkäsoittoon verrattuna suunnattoman tasalaatuinen kokonaisuus. Varsinaisia hittejä sieltä ei nouse, mutta ei tarvitsekaan, kun koko paketti yksinkertaisesti toimii täysillä.

3. Mustan Kuun Lapset – “Saatto”

Tätä on ehditty odottaa jo melkoinen tovi, eikä levyn ilmestyttyä tarvinnut kokea pettymystä. Hienoa, suomenkielistä dark metalia, josta kaikuu suomalaisuus hyvällä tavalla. Ehdottomasti kulttuuriteko heti alkuvuoteen!

4. Kreator – “Gods of Violence”

Heti alkuvuodesta laitettiin myös komiasti rässäten. Kreator vain yksinkertaisesti on bändi, joka ei petä koskaan. Tälläkin levyllä se jatkaa tasaisen varmaa linjaansa. Lätyltä löytyy myös alkuvuoden takuuvarma korvamato ”Satan is Real” -rallatuksesta.

5. Vulture Industries – “Stranger Times”

Vulture Industries jatkaa omalla ihanan vinksahtaneella tiellään myös uusimmalla levyllään. Bändi erottuu massasta persoonallisuudellaan, ja samalla siitä on kuultavissa osaaminen. Voisin kuunnella ”As the World Burns” -biisiä helposti viikon putkeen.

6. Ajattara – “Lupaus”

Väkevä paluulevy, josta löytyy taatusti tulevia merkkiteoksia. Ave Satana!

7. Enslaved – “E”

Bändi jatkaa progeilun poluilla, mutta tekee sen suunnattoman kauniisti ja täysin omalla tavallaan. Jo ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessa meinasi mennä roska silmään.

8. Barathrum – “Fanatiko”

Säpäkän tiivis lätty, jonka aikana ei millään ehdi kyllästymään. Tiukkaa suorittamista.

9. Endezzma – “The Arcane Abyss”

Norjalaista black metalia Urgehalin hengessä ja rokkaavalla otteella – voiko siinä mikään mennä pieneen? Tällä bändillä on taatusti paljon annettavaa vielä tulevaisuudessa, mutta jo tänä vuonna yhtyeen uusin levy yltää eittämättä vuoden parhaimmistoon.

10. Taake – “Kong Vinter”

Aivan loppuvuoteen mahtui vielä yksi odotettu levy, kun norjalainen Taake tuuttasi marraskuun lopulla uutukaisensa ulos. Odotukset tätä levyä kohtaan olivat ehkä inasen verran kovemmat kuin lopputulos, mutta täytyyhän levy kuitenkin tälle listalle nostaa.

Samuel Järvinen:

1. Leprous – “Malina”

Norjalainen Leprous kuuluu modernin progen kärkinimiin rytmikkäällä ja melodisen omaperäisellä musiikillaan. Bändin uusi albumi “Malina” kohoaa helposti omaksi suosikikseni vuoden julkaisuista. Albumi sisältää loistavan yhdistelmän tarttuvia kertosäkeitä (“Stuck”, “From The Flame”), kulmikkaita rytmejä (“Captive”, “Coma”) sekä tunteellisia hetkiä ja kauniita jousisoittimia (“Boneville”, “The Last Milestone”). Jos Einar Solbergin soljuva ääni ja Raphael Weinroth-Brownen komeat jousisovitukset eivät riitä vakuuttamaan “Malinan” ylivertaisuudesta, kannattaa kuunnella eläimellinen ja ekstaattinen “Mirage”, joka kohoaa helposti bändin tuotannon parhaimmistoon.

2. Verneri Pohjola – “Pekka”

Pekka Pohjolan musiikki on mielestäni ehdoton kansallisaarre, jota tulisi varjella ja opettaa tuleville sukupolville. Pekan musiikki on Sibeliaanisen sinivalkoista, jazzahtavaa, melodista ja myös hauskaa ja viihdyttävää. Bassokenraalin poika, trumpetistivirtuoosi Verneri julkaisi levyllisen omia versioitaan isänsä hienosta katalogista. Mukana on avantgarde -tyylinen “The Dragon Of Kätkävaara”, reippaasti eri tyylejä ja värejä yhdistelevä upea “First Morning”, ihastuttavan retro “Pinch” sekä hienosti moderneja tuulahduksia tarjoileva “Madness Subsides”. Verneri onnistuu yhdellä albumilla kunnioittamaan isänsä perintöä, esittelemään nerokkuuttaan kuin myös tarjoamaan virkistävän päivityksen joihinkin loistavimpiin suomalaisiin sävellyksiin. Vuoden paras jazzalbumi.

3. Ne Obliviscaris – “Urn”

Australiasta ponnistava Ne Obliviscaris tarjoilee kolmanella “Urn” -kiekollaan tavaramerkkiannoksensa extreme metallia yhdistettynä kaikenmaailman flamencoon ja jazziin. Kuvittele Obscura, Enslaved, Cynic ja Opeth samassa paketissa, niin pääset aika lähelle sitä hienoutta, jota “Urn” edustaa. Loistavilla soundeilla, laulavalla nauhattomalla bassolla, ujeltavilla viulusooloilla, upeilla puhtailla vokaaleilla ja murinoilla, sekä mestarillisella laulunkirjoituksella siunattu albumi on väkevä taidonnäyte tältä nousevalta progemetallin tähdeltä, joka taitaa ennakkoluulottoman ja edistyksellisen musiikin sekä taidokkaan soittamisen. Tämän pakahduttavammaksi musiikki harvoin pääsee.

4. Grave Pleasures – “Motherblood”

On vaikea keksiä albumia vuodelta 2017, joka sisältää yhtä tarttuvaa musiikkia. Post-punk -yhtye Beastmilkin reinkarnaatio Grave Pleasures lunastaa toisella studioalbumillaan kaikki ne odotukset, joita sitä kohtaan asetettiin edellisessä elämässään. Bändin retro, synkkä ja rokkaava post-punk mässäilee ydintuholla ja kuoleman palvonnalla samalla kun Juho Vanhasen kaiutetut kitaralinjat maalaavat horisonttia kuin sienipilvi ikään. Jos kertosäefetissisi kaipaa tyydytystä, pistä välittömästi kuunteluun kappaleet “Infatuation Overkill”, “Doomsday Rainbow”, “Be My Hiroshima” ja “Joy Through Death”. Varsinkin jälkimmäinen kappale on tautisen tarttuva ja piinaa itseäni jatkuvasti lähtemättömänä korvamatona. Grave Pleasures todella todistaa olevansa yksi tämän hetken kansainväliselläkin mittapuulla laadukkaimmista kotimaisista yhtyeistä.

5. Bent Knee – “Land Animal”

Berkleen musiikkiopiston kasvatit ja yksi taiderockin omaperäisimmistä uusista yhtyeistä, Bent Knee julkaisi vuonna 2016 mahtavan albuminsa “Say So”. Bändi ei tyydy lepäämään, vaan julkaisi heti perään “Land Animalin”, jonka myötä orkesteri asettuu osaksi Inside Out Musicin laadukasta tallia. Kitaristi Ben Levinin lähes Zappamaista nerokkuutta lähentelevä sävellys- ja soittotyyli, Courtney Swainin omaperäinen ja elastinen lauluääni, tyylikkäät jousisovitukset sekä nerokkaat sävellykset kuten “Terror Bird”, “Land Animal” ja “The Well” osoittavat, että taiderock elää ja voi hyvin.

6. Thinking Plague – “Hope Against Hope”

Avant-progen mestari Thinking Plague tarjoilee jälleen levyllisen mielenkiintoista musiikkia. Jazzahtavia harmonioita ja rytmejä, modernia klassista musiikkia sekä 70-luvun rock in opposition -koulukuntaa yhdistelevä “Hope Against Hope” ei avantgardistisen ja hivenen vinksahtaneen luonteensa vuoksi välttämättä aukea ihan heti, mutta albumin musiikki on arkkitehtuuriltaan polveilevaa, soundimaailmallisesti värikästä ja kokeilevuudessaan innostavaa sekä inspiroivaa.

7. Fit For An Autopsy – “The Great Collapse”

Vuoden parhaaksi deathcore -albumiksi kohoaa Fit For An Autopsyn neljäs julkaisu “The Great Collapse”, joka ottaa kantaa globaaleihin ongelmiin, kuten köyhyyteen ja ympäristön saastumiseen. Albumi kuulostaa siltä, kuin Gojira ja Parkway Driven “Atlas” muussattaisiin deathcoren hydraulipuristimella yhdeksi rujoksi ja lihaksikkaaksi mössöksi. Kappaleet, kuten “Hydra”, “Heads Will Hang” ja “Black Mammoth” ovat todiste siitä, että deathcoren sisällä pystyy tapahtumaan paljon kehitystä ja mielenkiintoisten uusien ideoiden hyödyntämistä ilman, että musiikista katoaisi sen rankkuus ja murskaavuus.

8. Soen – “Lykaia”

Vuonna 2010 perustettu, amerikkalaisista ja ruotsalaista muusikoista koostuva superyhtye Soen on ihastuttanut kahdella aikaisemmalla albumillaan, ja jatkaa jälleen tyylinsä mestarillista kehittämistä uudella “Lykaia” -lätyllään. Muun muassa Opethin, Willowtreen ja Avatariumin jäsenistä koostuva yhtye esittelee albumillisen maukkaan melodisia ja kineettisiä riffejä Opethin hengessä, Karnivool -tyylistä sointuilottelua sekä pinkfloydmaista tunnelmointia.

9. Nova Collective – “The Further Side”

Progressiivisen metallin eturivin muusikoista (muun muassa Between The Buried And Me, Haken, Cynic, Trioscapes) koostuva Nova Collective julkaisi instrumentaalista progemetallia sisältävän albumin, jonka kappaleista tihkuu maukasta fuusiojazz-painotteista tahtilajikikkailua ja otelautajumppaa. On todella ihastuttavaa kuunnella, miten loistavat muusikot onnistuvat soittamaan modernia metallia, jossa fuusiojazz ja metalli soivat yhdessä täysin uudella ja mielenkiintoisella tavalla.

10. John Frum – “A Stirring In The Noos”

Minkälaista musiikkia saadaan aikaan, kun samaan bändiin laitetaan jäseniä äkkiväärän matikkametallin mestari The Dillinger Escape Planista, teknisen death metallin lippulaiva The Facelessista sekä avantgarde jazz -guru John Zornin yhtyeestä? No vuoden parasta death metallia tietysti. Upeilla soundeilla siunattu albumi sisältää maanisia, mutta tarkasti hiottuja rumpukuvioita, riipiviä kitaravalleja ja riffittelyjä, kuin myös tunkkaista jazzia, tajuntaa laajentavaa psykedeliaa ja Gorgutsmaisuutta. Sopiva annos hulluutta ja neroutta.

Vuonna 2017 on julkaistu valtava määrä upeaa musiikkia, joten valitettavasti listalta jää pois suuri määrä loistavia albumeita. Tässä vielä muutama erityisen kunniamaininnan ansaitseva julkaisu kuluneen vuoden ajalta:
The National – Sleep Well Beast
Bubblemath – Edit Peptide
Max Richter – Three Worlds
The Faceless – In Becoming A Ghost
Dodecahedron – Kwintessens
Akercocke – Renaissance In Extremis
Veil Of Maya – False Idol
Enslaved – E
Wöyh! – KRTKRTK
Fleshkiller – Awaken
Artificial Brain – Infrared Horizon
KO:MI – Songs Of Them
Kairon; IRSE! – Ruination
Siinai – Sykli

Thomas Frankton:

1. Converge – “The Dusk In Us”

Olin jo kuukausien ajan valmis antamaan vuoden ykkössijan kakkossijan levylle, mutta Convergen uusin vie voiton. Levy ei ehkä bändin paras ole, mutta on ehdoton merkki siitä, että bändi on alansa parhaita ja että ikä ei ole este – melkein kolmenkymmenen vuoden ikäinen bändi ei osoita väsymisen merkkejä, bändin haikean aggressiivisen melodisuuden ollessa edelleen tallessa. Levy sisältää bändin ääripäitä edustavia kappaleita (“The Dusk In Us” melodisuudellaan ja “Cannibals” yksinkertaisella aggressiivisuudellaan) ja kaikkea siltä väliltä. Bändi on syystäkin arvostettu – “The Dusk In Us” ei ehkä lisää bändin repertuaariin sen kummempaa, mutta on enemmänkin todiste tästä arvoasemasta.

2. Sorority Noise – “You’re Not As ___ As You Think”

Ah, kiitokset Spotifyn viikkosuosituksille. Alkuvuosi kului lähes kokonaan valittaen vuoden hieman liiankin rauhallisesta menosta levyjulkaisujen suhteen, sillä mitään järin vakuuttavaa ei oikein julkaistu. Kendrick Lamarin odotettu “DAMN.” ei sekään onnistunut vakuuttamaan, joten mitäs helvettiä sitten? Loppukeväästä päädyin selailemaan läpi Spotifyn viikottain päivittyvää suosituslistaa, jossa törmäsin tämän levyn avaavaan “No Halo” -kappaleeseen, ja olin heti myyty. Bändin naiivi ja ajoittain melankolinen emo/pop punk tuntui olevan juuri sillä hetkellä tarvitsemaani musiikkia. “YNAAYT”-nimihirviö on tämän jälkeen ollut ahkerassa kuuntelussa, ja taitaa ainakin kuuntelukerroiltaan olla vuoden eniten kuuntelemani levy.

3. Sufjan Stevens – “Carrie & Lowell Live”

Livelevyn laittaminen vuoden parhaimpiin saattaa olla myös jonkinasteinen syvä huokaus tämän vuoden hieman vähemmän vilkkaan annin suuntaan, mutta onhan kyseessä tästä huolimatta uskomaton levy. Indiehöylä Stevensin pari vuotta sitten julkaistu “Carrie & Lowell” nauttii jo nyt jonkinasteisen modernin klassikon asemasta, ja tällä parisen vuotta sitten taltioidulla keikalla se soitettiinkin kokonaisuudessaan. Pelkkä läpisoitto “Carrie & Lowell Live” ei suinkaan ole, vaan kappaleiden järjestystä on muuteltu, ja alkuperäisen hyvin rajallisiin sovituksiin on lisätty kokonainen bändi häkellyttävän onnistuneesti. Koko levy on kuin riipivän kaunis matka, joka kulminoituu kymmenen minuutin noise-outroon ja sen jälkeisenä loppukevennyksenä soitettuun “Hotline Bling” -coveriin. Kuuntele tämä kokonaan. Piste.

Tähän väliin heittäisin vielä erityiskunniamaininnan Stevensin “The Greatest Gift” -julkaisulle, joka sisältää erinäisiä demo- ja remixversioita “Carrie & Lowell”-levyn materiaalista. Koskettavaa kamaa.

4. Mutoid Man – “War Moans”

Cave In– ja Converge -miehistöstä koostuvan Mutoid Manin parin vuoden takainen “Bleeder” -debyytti on pysynyt julkaisun jälkeen kuuntelussa ahkerasti, eikä “War Moans” oikein pettänyt. “Bleederin” ja “Helium Head” -EP:n äkkivääryyttä saattaa olla levyllä vähemmän, mutta bändin yleinen olemus on edelleen tallessa, ellei jopa paremmin esillä. Hevimetelimaailma on viime vuosina silmissäni menettänyt hohtonsa, mutta onneksi Mutoid Man on olemassa ja näyttämässä, että asioita ei tarvitse/kannata/pidä ottaa hirvittävän vakavasti.

5. Counterparts – “You’re Not You Anymore”

Counterparts joutui kiperään paikkaan, kun bändin kitaristi ja pääosittainen säveltäjä Jesse Doreen lähti bändistä rumpali Kelly Bilanin kanssa, mutta onnistui tästä huolimatta pääsemään uusimmalla levyllään taas maaliin asti. “You’re Not You Anymore” ei tästä jäsenistömuutoksesta huolimatta eroa sen hirvittävämmin bändin tuotannosta, mutta bändi on silti onnistunut kääntämään tilanteen voitoksi. Kappaleet ovat entistä tarttuvampia ja koukuttavampia, ja pelkällä hyvällä: Counterparts on syystä muovautumassa yhdeksi coremaailman rakastetuimmista pienemmän piirin bändeistä.

6. Emmure – “Look At Yourself”

Myös jäsenistöuusintoja kohdannut Emmure onnistui itsekin kääntämään tilanteen voitoksi, kun bändin koko instrumentaaliosasto poistui bändistä, jättäen vokalisti Frankie Palmerin yksin ilman muuta jäsenistöä. Mukaan napattu Tony Danza Tapdance Extravaganza/Glass Cloud -miehistö toi bändin musiikkiin astetta synkemmän fiiliksen, ja bändin uudistunut lineup tuntuukin keränneen paljonkin kiitosta. Mitään äärimmäisen pohdiskelevaa tästä ei toki syntynyt, mutta helvetti kun puree.

7. ’68 – “Two Parts Viper”

Entisen Norma Jean/The Chariot -keulahahmo Josh Scoginin angstibluesprojektin toinen levy oli edeltäjäänsä helpompi levy, antaen mojovasti tilaa Scoginille työstää sävellystyönsä melodisempaa puolta.

8. Code Orange – “Forever”

Hardcore-musiikin tämän hetken kehutuimpiin ja seuratuimpiin bändeihin kuuluva Code Orange iski ulos heti vuoden alkuun niin vahvan suorituksen, että sen kuunteleminen monta kuukautta jälkikäteen on edelleen yhtä tiukkaa. Älä aja autoa tätä kuunnellessa.

9. Vince Staples – “Big Fish Theory”

Tänä vuonna julkaistiin muutamakin paljon kuuntelua kerryttänyt rap-levy, mutta alusta asti vaikuttavimman tekeleen julkaisi myös Flowssa nähty Vince Staples. Staplesin hyödyntämät samplet eroavat mukavasti muusta rapinstrumentaatiosta, ja soundimaailma on yllättävänkin pohtiva. Brockhamptonin ja Tyler, the Creatorin uusimmat ovat saattaneet kerätä enemmän huomiota, mutta Staplesissa on ehdottomasti ainesta seuraavaan suurtähteen.

10. Trivium – “The Sin and the Sentence”

Fuck. Levyn ensimmäisenä sinkkulohkaisuna julkaistu nimikkokappale “The Sin and the Sentence” voisi yhtä hyvin toimia syynä levyn asemalle tällä listalla, mutta itse levykin on hyvää kamaa. Jos bändin helmikuinen keikka palautti hetkeksi takaisin yläasteaikojen “Shogun”/”In Waves” -hypetykseen, niin jokainen levyn läpikuuntelu tekee samoin. Etäännyin bändistä hieman liiaksikin “Vengeance Falls”- ja “Silence in the Snow” -levyjen myötä, mutta “The Sin and the Sentence” on palauttanut uskoni bändiin. Maaliskuun keikkaa innolla odotellessa.

Kunniamainintoja:

The Black Dahlia Murder – “Nightbringers”
Death from Above – “Outrage! Is Now”
Stray from the Path – “Only Death Is Real”
Perturbator – “New Model”

Mount Eerie – “A Crow Looked At Me”
Power Trip – “Nightmare Logic”

Royal Blood – “How Did We Get So Dark?”

Tia Salmela:

1. Wintersun – “The Forest Seasons”

Ei tarvinnut ihan hirveän kauan pohtia, mikä albumi ansaitsee ykköspaikan ainakin omalla listallani. ”The Forest Seasons” tarjoaa loistavaa jatkumoa kahdelle edelliselle albumille ja, harvinaista kyllä, jatkaa myös sitä linjaa, ettei Wintersunilla ole edellekään yhtä ainuttakaan huonoa biisiä. Tämä albumi tarvitsee todellakin aikaa ja muutamat kuuntelukerrat, jotta kappaleista saisi kaiken irti – mutta se on sen arvoista.  ”The Forest Seasons” sisältää herkistelyä, mutta välillä käydään jopa black metalin puolella.

Koko albumin ehdoton kruunu ja Wintersunin kaunein kappale tähän mennessä on ehdottomasti ”Loneliness”, joka aiheutti ensimmäisellä kuuntelukerralla ainakin itselleni melkoisen itkukohtauksen. Jari Mäenpään ääni yltää aivan toisenlaisiin ulottuvuuksiin tässä kappaleessa. Kyseisen kappaleen akustinen versio saa satojen kuuntelukertojen jälkeen vieläkin aikaan kylmiä väristyksiä.

2. Arch Enemy – “Will To Power”

”Will To Power” ei yllä aivan ”War Eternalin” tasolle, mutta todella lähellä käydään. Kokonaisuutena se on todella vahva albumi, mutta edeltäjäänsä verrattuna ehkä liian poppimainen. Alissa White-Gluzin ääni on vain niin upea, ja puhtaat vedot menevät siinä missä örinätkin. Koko albumin suurin yllätys on ehdottomasti ”Reason To Believe”, joka saattoi tulla monelle järkytyksenä puhtaiden laulujen takia. Onneksi ”Will To Power” sisältää myös sitä tuttua ja turvallista Arch Enemyä esimerkiksi ”The Racen” muodossa.

3. Kreator – “Gods Of Violence”

”Gods Of Violence” pitää sisällään rehellistä thrash metalia ja on loistava seuraaja ”Phantom Antichristille”. Nopeat ja raa’at kitarariffit taustoittavat Mille Petrozzan saarnaa, eikä moshaamisesta johtuvilta niskakivuilta voi välttyä. Itseltäni jäi valitettavasti Kreatorin alkuvuoden keikka kokonaan näkemättä, joten en malta odottaa, että pääsen kuulemaan, miten tämän albumin kappaleet toimivat livenä ensi kesänä Tuskassa.

4. Ensiferum – “Two Paths”

”Two Paths” sisältää taattua Ensiferumia, eikä todellakaan tarvinnut pettyä tähän albumiin. Edellinen kaksi vuotta sitten julkaistu ”One Man Army” jäi itselleni jotenkin etäiseksi, mutta tämä onneksi ei. Uskoni Ensiferumia kohtaan kukoistaa jälleen! Albumilta todellakin huomaa, että Netta Skogin tulo bändiin on selvästi piristänyt yhtyettä.

5. Cradle of Filth – “Cryptoriana – The Seductiveness of Decay”

Albumilta välittyy yhtenäinen CoF-tunnelma, jota ei ole kuultu muutamalla edellisellä levyllä. CoF:in keulakuva Dani Filth osoittaa, että hän osaa edelleen kiljua. Tämän albumin takia on pakko mennä ensi keväänä katsomaan Cradle of Filthin keikkaa Nosturiin.

6. Santa Cruz – “Bad Blood Rising”

Yhtyeen kolmas täyspitkä osoittaa, että Santa Cruz on nyt viimein valmis ottamaan haltuunsa koko maailman! Yhtyeen soundi on jälleen kehittynyt ja vahvistunut ja, mikä parasta, koko ”Bad Blood Rising” kuulostaa aivan Santa Cruzilta. Albumilta löytyy niin rokkaavia kappaleita, kuten ”Pure Fucking Adrenaline”, mutta myös yhtyeen herkempi puoli tulee esiin esimerkiksi ”Breathe”-kappaleen muodossa. Kuitenkin omaksi lempparikseni tältä albumilta on noussut ”Drag Me out of the Darkness”.

7. Ajattara – “Lupaus”

”Lupaus” on myös ehdottomasti yksi vuoden odotetuimpia albumeita ja todella vahva paluualbumi. Albumin kappaleet toimivat loistavasti niin levyllä kuin myös livenä.

8. Havok – “Conformicide”

Toimii! Rässiliivit esiin ja pittaamaan!

9. Alestorm – “No Grave but the Sea”

Kukapa ei tästä yhtyeestä pitäisi. Piraattimetallin ruhtinaat valtaavat valtameret ja mantereet uusilla Alestorm -klassikoilla sekä melkoisilla korvamadoilla, joista pahin on ehdottomasti ”Mexico”. ”No Grave but the Sea” saa ehdottomasti hymyn huulille.

10. Beast In Black – “Berserker”

Tämä Anton Kabasen johtama poppoo on onnistunut debyyttialbumilleen änkemään Battle Beastin parhaimmat puolet ja sitoneet ne loistavaksi kokonaisuudeksi. Albumi sisältää kunnon heavy metal -anthemeita, joiden kruununa toimii Yannis Papadopoulusin mahtava ääni. ”Berserker” on kyllä tämän vuoden mukavin yllättäjä.

Miika Kekki:

1. Auðn – “Farvegir Fyrndar”

Islantilainen tummempi ja tunnelmallisempi metalli istuu mainiosti kotipohjolamme talviin ja syksyihin. Karut melodiat ja koruttoman kolkot kitaravallit iskevät kuulijan aistit keskelle maisemaa, jota värittävät märkä betoni sekä  vuoden karuin lumisade. Islannin metallitaivaan tähdistä moni loisti kirkkaana tänä vuonna, mutta yksikään ei silti päässyt  edes lähelle Auðnin kakkoslevyn kirkkautta. Edellisen levyn lievä haparointi on pelkkä kaukainen muisto. “Farvegir Fyrndarilla” soi tyylinsä ja identiteettinsä täydellisesti hallitseva yhtye. Turhaan minä tästä sen enempää päätäni auon (heh), “Farvegir Fyrndar” on vuoden 2017 komein ja kaunein julkaisu.

2. Vampire – “With Primeval Force”
Vampiren vanhan koulun death metallin henkeä huokunut debyytti meni julkaisunsa aikana tyystin ohi. Suosituksen kautta kuitenkin päädyin levyn käsiini hankkimaan, ja totesin Vampiren olevan ehkä jopa varteenotettavin retrohenkisen death metallin kanssa operoivista yhtyeistä. Jo mainiosta debyytistä yhtye onnistui petraamaan tänä vuonna julkaistulla “With Primeval Forcella”. Kierolla groovella ja tarttuvalla riffitulella varustettu kiekko ei turhia kursaile, vaan vääntää ysäriltä lainailun entistä härskimmäksi. Vaikutteita löytyy dödiksen ohella myös ihan perinnehevistä.

3. Deserted Fear – “Dead Shores Rising”
Joskus yksinkertainen on vaan niin helvetin kaunista. Timanttisilla riffeillä ja melodioilla pääsee pitkälle. Mitään maata mullistavaa ei Deserted Fear keksi, mutta valmiita palasia hyödynnetään sen verran upeasti, että yhtye antaa genren legendoillekin erittäin hyvän vastuksen. Lopputuloksena on niin helposti avautuva kuin helposti kuunneltavakin levy, jonka sisältö on silti yhtä raikasta ja innostavaa kuin ensikuuntelulla.

4. Paradise Lost – “Medusa”
Palattuaan majesteettisen jylhän doomin pariin ei Paradise Lost ole mielestäni julkaissut yhtään mitään muuta kuin genrensä tulevia klassikoita. Samalla linjalla jatkaa myös “Medusa”. Ainoana uutena puolena ovat nuoren rumpalilisäyksen, Waltteri Väyrysen eläväinen ja innovatiivinen rumputyöskentely, jota on kollegana ilo kuunnella. Väyrynen osaa iskeä kompilla juuri biisin ytimeen, eivätkä biisejä täydellisesti eteenpäin kuljettavat kompit päästä otteestaan kuin vasta levyn viimeisen iskun vavisuttaessa ruumista

5. Grift – “Arvet”
Edellistään riisutumpi ja minimalistisempi Griftin kakkoslevy seisauttaa niin veret kuin tunteet. Niihin liian usein koittaviin hetkiin, kun ainoa elämää enemmän perseestä oleva asia olet sinä itse.

6. Mastodon – “Emperor of Sand”
Toisin kuin edeltäjänsä, “Emperor of Sand” ei vaatinut aikaa avautuakseen, vaan koko täyslaidallinen riffejä ja koukkuja isketään kasvoille kuin nyrkki siihen kuuluisaan silmään. “Emperor of Sand” vaatii ja viettelee heti päätösbiisi ”Jaguar Godin” loputtua laittamaan itsensä pyörimään uudestaan. Aiempiin levyihin suoraviivaisempi ja, kehtaako sanoa, jopa popimpi lähestymistapa luonnistuu Mastodonilta muitta mutkitta. Lopputulos on yhdistelmä tätä uutta lähestymistapaa ja vanhaa kunnon Mastodonin kierojen sludgeriffien lumoavaa sekamelskaa. Levy tuo aavikon keskelle kämäisintäkin talvea.

7. Kuudes Silmä – “Pelko”
Tarttuvan epätoivoista goottipunk-poljentoa tarjoilevan Kuudennen silmän toinen pitkäsoitto antoi odottaa itseään. Hyvää kannatti odottaa, sillä “Pelko” ammentaa edeltäjänsä vahvemmin raa’an rehellisestä melankoliasta, ahdistuksesta ja toki pelosta itsestään. Sanoituksissa ei turhia kursailla, ja asiat syljetään koruttomasti päin kuulijan naamaa.

8. Sólstafir – “Berdreyminn”

Sólstafir kevenee levy levyltä, mutta musiikin laatuun se ei niinkään vaikuta. Tunnelma on vaihtunut sitten kahden edellisen levyn. “Berdreyminn” ei maalaa edeltäjiensä tavoin karua ja armotonta erämaata, jossa kuuntelija vaeltaa tuulen ja tuiskeen keskellä, vaan seesteisen suonreunan ja ympärille avautuvan kitukasvuisen metsän. Näin siis ainakin omalla kohdalla. Koki miten koki, Sólstafirin musiikki saa kauneudellaan ympäröivän maailman häviämään täysin.

9. Musta Valo – “Kaikki on haurasta”
Kirjaimellisesti viime hetkillä listalle kiilaa vielä Mustan Valon kolmas pitkäsoitto. Edellisen levyn haparoinnista ei ole jälkeäkään, vaan yhtye on luonut uransa tähän asti vahvimman kokonaisuuden, josta on vaikea pistää paremmaksi. Levy kuulostaa siltä, kuin Musta Paraati ja Kemopetrol olisivat päättäneet lyödä hynttyyt niin sanotusti yhteen. “Kaikki on haurasta” soi nuoruuden epävarmuutta, yksinäisyyttä, juurettomuutta ja sydämeniskujen tavoin hakkaavaa, kaihoisaa pulssia.

10. Mustan Kuun Lapset – “Saatto”
”Mukuloiden” arkuntuulettelu vuonna 2014 ei jäänytkään pelkäksi kiertämiseksi, ja kolme vuotta myöhemmin julkaistun “Saaton” kuunneltuaan pitää yhtyettä kiittää kumartaen ja syvään. Laatu ei ole laskenut tuumaakaan ja “Saatto” soi aivan yhtä kylmänä ja komeana kuin yhtyeen aiempikin tuotanto. Levyn päättävä nimikkobiisi taas nousee yhtyeen kappalemateriaalin kirkkaimmaksi helmeksi.

Loppuun vielä kysymys: miksikä kutsutaan “Saattoa” tekemässä olleita ihmisiä? No hehän ovat tietysti saattoväkeä.

Kunniamaininnat tältä vuodelta ansaitsevat:
Byzantine – “The Cicada Tree”
The Black Dahlia Murder – “Nightbringers”
Huora – “Hukutaan paskaan”
Artificial Brain – “Infrared Horizon”
Vintersorg – “Till fjalls del II”
Shade Empire – “Poetry of The Ill-Minded”
Nokturnal Mortum – “Істина”
Moonspell – “1755”
Botanist – “Collective: A Shape of He To Come”
Kauan – “Kaiho”

Pienjulkaisujen saralla vuoden parhaimmistoa olivat Gravestonen “Rotten Kill”, Sinmaran “Within The Weaves of Infinity” ja Cruciamentumin “Paradise Envenomed”.

Janne Partanen:

1. Sielunvihollinen – “Ruhonkantaja”

Sielunvihollinen oli kyllä tämän vuoden selkein helmi ja löytö. Bändin vanhempi tuotanto on mennyt minulta täysin ohi, mutta onneksi satuin törmäämään bändiin somessa. Jäin ensimmäiseltä kuuntelulta koukkuun. Bändin kitarointi on niin pirun tarttuvaa. Levyllä on sangen onnistunut soundimaailma, joka onnistuu olemaan selkeä ja suttuinen yhtä aikaa. Pirun nerokasta ja toimivaa matskua ja voidaan jopa sanoa, että bändi sytytti minussa jo hieman hiipuvan mustan liekin entistä kovempaan paloon. Äärettömän tiukka levy!

2. Huora – “Hukutaan Paskaan”

Myös punkimman menon puolella tämä vuosi tarjosi uusia löytöjä. Ei tarvinnut kuin nähdä “Kovia ja kiljua” -musavideo ja olin saman tien bändin fani. Loistava livebändi, ja odotan innolla mitä ne keksii seuraavalle levylle.

3. Turmion Kätilöt – “Dance Panique”

Savon pojat ne vaan jaksaa loihtia uutta ja hienoa musiikkia vuodesta toiseen. ”Dance Panique” nousi kyllä mielestäni bändin parhaimmaksi levyksi, ja livenä kappaleet toimivat todella hyvin, varsinkin uuden vokalistin Shaqun vetäminä.

4. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – “Lauluja Suomesta”

Tätä levyä on tullut odotettua useamman vuoden ajan ja olikin ilo huomata, että levy täyttää kaikki lupaukset. Meno on tiukempaa ja raskaampaa kuin aikaisemmin, joten iso hatun nosto vanhoille.

5. Hallatar – “No Stars Upon The Bridge”

Vuoden raskaimpia levyjä ja varsinainen yllättäjä. Levystä on aistittavissa jotain todella suurta ahdistuneisuutta, joka antaa levylle omintakeisen soundin.

6. Ajattara – “Lupaus”

Toinen paluun tehnyt bändi listalla. Ajattara on aina ollut yksi lempibändeistäni, ja ilokseni sain huomata, että Ajattara ei pettänyt. Rumaa ja rujoa mäiskettä loistavilla sanotuksilla. Vokalistin ääni on kuin lihaa irti repivä koukku.

7. Kaunis Kuolematon – “Vapaus”

Vähän pienempi julkaisu tähän väliin. Kaunis Kuolematon on uniikki tyylissään ja sen melankolisuus sekä suomenkielisyys vetoaa minuun. Kylmät väreet menevät vieläkin niskaani pitkin kuunnellessani bändin musiikkia.

8. Body Count – “Bloodlust”

Vaikka Body Countin toinen paluulevy ei ole ihan niin täydellinen paketti kuin edeltäjänsä, sisältää ”Bloodlust” silti nerokkainta ja iskevintä metallia jenkeistä pitkään aikaan. Älkää antako Ice-T:n hämätä, sillä Body Count on täyttä metallia.

9. Kivesveto Go Go – “Nopeempi Ku Veijo”

Hyvää punkkia tuntuu olevan nykyään vaikea löytää. Onneksi Kouvolan lahja maailmalle pitää anarkian lippua korkealla. Poljento on melodista, nopeaa ja tarttuvaa. “Äiti Hei”- ja “Tajuutsä Jätkä?” -biisien nerokkuutta hipova “Ei Oo Helppoo” jää soimaan päähän ensikuuntelulla, ja koko levy kellottaa himpun päälle 16 minuuttia.

10. Barathrum – “Fanatiko”

Vanha vuohi jaksaa vieläkin! Barathrumin uusi levy tuli ihan puskista ja piru vie on bändin parhaimpia levyjä helposti. Kokonaisuus on täyttä rautaa ja levyltä ei löydy heikkoa hetkeä. Jospa seuraavaa levyä ei tarvitsisi odottaa niin pitkään kuin nyt.

Kunniamainintoja ansaitsevat:
Kuudes Silmä – “Pelko”
Scour – “Red”
Wöyh! – “KRTKRTK”
Koljosen Tiekiista – “Radio Heka”
Valonkantajat – “Vastavirtaan”

Anna-Leena Harinen:

1. Beast In Black – “Berserker”

Beast In Black rynni takaa vasemmalta listani ykköseksi. Mutta oikeastaan jo ensikuuntelulta oli selvää, että nyt muuten on huikea levy kyseessä. Härskiähän tämä on kuin mikä, mutta (osittain) juuri siinä piilee sen viehättävyys. Anton Kabasen biisintekotaidot olivat tulleet tutuksi jo Battle Beastin kanssa, ja ”Berserker” onkin oivallista ”jatkoa” noille levyille. ”Berserker” on täynnä timanttisen kovia, toimivia ja äärimmäisen tarttuvia biisejä, joissa on aivan järjettömiä koukkuja. Kokonaisuuden kruunaa Yannis Papadopouloksen ilmiömäinen ääni. The beast is back, kumartakaa!

PS. En malta odottaa bändin näkemistä livenä! Onneksi yhtyeellä on tulossa varsin kiireinen festarikesä, joten enköhän itsekin heidät jostain yhytä.

2. S-Tool – “Tolerance 0”

Kovana Sentenced– ja Poisonblack-fanina odotin innolla, mitä saa aikaan Ville Laihialan uusin bändi S-Tool. Silkkaa runttaustahan sieltä tuli, eikä tarvinnut pettyä. ”Tolerance 0” on jämäkkä albumi, joka uhkuu sopivassa suhteessa ärhäkkyyttä ja ammattitaitoa. Myös bändin livekuntoa voisi kuvailla samoin sanoin. S-Tool ei keksi pyörää uudelleen, mutta tekee sen mitä osaa vakuuttavasti.

3. Huora – “Hukutaan Paskaan”

Nyt Päivi perkele! Jos listan ykkönen tuli itselleni(kin) puskista, niin samaa voi sanoa myös kolmosesta. En enää muista, mistä kuulin Huorasta, mutta se valloitti minut heti puolelleen kiljunkatkuisella ilottelullaan. En suoraan sanottuna ole yleensä punk-ihmisiä, mutta jokin tässä viehättää ja iskee. Ajankohtaiset biisit ja tarttuvat melodiat ovat pyörineet päässä ja digitaalisella levylautasella tänä vuonna ahkerasti. Toimii myös livenä!

4. Daniel Cavanagh – “Monochrome”

Anathema on yksi lempibändeistäni, mutta tällä kertaa Daniel Cavanaghin sooloalbumi sijoittui loppujen lopuksi korkeammalle kuin emobändinsä. Aseistariisuvan kaunis ja eteerinen ”Monochrome” on yksi vuoden ehdottomista helmistä, mitä tulee tunnelmoivaan ja progeilevaan rockiin. Aina kun kuuntelen tätä albumia, ylleni  laskeutuu ihana rauha ja varmuus siitä, että kaikki on juuri nyt hyvin.

5. Pi Mezon – “A Lone”

Lisää siitä äsken mainitusta tunnelmoivasta progerockista: Joensuusta ei ole vuosiin tullut mitään näin mielenkiintoista kuin Pi Mezon, väitän. Hiottavaa on vielä niin lauluissa kuin soundeissakin, mutta ”A Lone” onnistui vakuuttamaan jo ainakin minut. Kappalemateriaali on laadukasta ja sielukasta, ja se on osattu koostaa saumattomaksi kokonaisuudeksi, josta välittyy aitoa tunnetta. Kun jo ensimmäisellä albumilla taso on tämä, niin tulevaisuudessa voidaan odottaa vielä suuria.

6. Crimfall – “Amain”

Crimfall on lukeutunut minun kirjoissani aiemmin kategoriaan “ihan kiva”, mutta kolmas täyspitkänsä “Amain” nostaa sen sieltä kiinnostavampien yhtyeiden joukkoon. Moni albumi ei onnistunut sitä tänä vuonna tekemään, eli nostamaan ihokarvoja pystyyn olemalla niin jumalaista korvakarkkia, mutta ”Amain” teki sen – uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Upea tarinallinen albumi, joka pistää mielikuvituksen laukkaamaan.

7. Havukruunu – “Kelle Surut Soi”

Se on sanottu jo moneen kertaan, mutta sanon sen silti vielä kerran: tässäkö on ”seuraava Moonsorrow”? Tämä ajatus nimittäin tulee väistämättä mieleen, kun nuorta suomalaisyhtyettä kuuntelee. Vaikka Havukruunusta tulee mieleen juurikin esimerkiksi tuo edellä mainittu pakanametallin suuruus, on sillä myös oma äänensä, joka ehkä hakee vielä hieman muotoaan, mutta on kovaa vauhtia löytämässä itsensä. Potentiaalia piisaa, ja jään seuraamaan tilanteen kehittymistä mielenkiinnolla.

8. Hallatar – “No Stars Upon the Bridge”

Tässä vaiheessa kaikki varmasti jo tuntevat Hallattaren traagisen syntytarinan. Tuloksena on levyllinen ahdistavaa ja surullista, mutta toisaalta kaunista ja romanttistakin doom metalia höystettynä kevyemmin tunnelmapaloin. Albumin herättämät tunteet ovat niin suuria ja vahvoja, etten ole pystynyt edes kuuntelemaan sitä hyvin montaa kertaa läpi, mutta se on tehnyt silti jo niin suuren vaikutuksen, etten voinut jättää sitä pois vuoden parhaiden levyjen listalta.

9. Leprous – “Malina”

Rupesin kuuntelemaan Leprousta kunnolla vasta tänä vuonna. ”Coalia” ja ”The Congregationia” etenkin olen luukuttanut todella paljon, ja näin yhtyeen myös livenä Ilosaarirockissa, missä vaikutuin erityisesti Einar Solbergin hätkähdyttävän hienosta äänestä myös livetilanteessa. Rehellisesti sanottuna pidän enemmän Leprouksesta raskaampana kuin mitä se ”Malinalla” pääasiallisesti on, mutta myös uusin albumi on sielua ja korvia hivelevää musiikkia, josta ei puutu tunnetta eikä taitoa.

10. Anathema – “The Optimist”

Vaikka Anatheman uusin levy on listallani viimeisellä sijalla, ei se tarkoita, että se olisi mielestäni mitenkään heikko suoritus. Kuitenkaan se ei yllä yhtyeen parhaiden albumien joukkoon, vaikka onkin ajatuksia herättävä ja haastavuudessaan jännittävä tuotos tunnelmointirockin ykkösnimeltä. Sitä vaan täytyy pysähtyä ja keskittyä kuuntelemaan, jotta se nappaa tiukkaan otteeseen.

Ville Kangasniemi

1. Kendrick Lamar – “DAMN.”

Kung Fu-Kennyn viimeisin ei yllä ihan kahden edellisen täyspitkän tasolle, vaikka onkin omalla tavallaan erittäin päräyttävä levy. Lamar on ehkäpä vaikutusvaltaisin musta jenkeissä tällä hetkellä, jos katsotaan yhteiskunnallista vaikuttamista. Räpin kautta saadaan aikaan paljon enemmän sivistystä ja kansalaisaktivismia kuin politiikan kautta. “DAMN.” toimii myös mainiosti lopusta alkuun kuunneltuna.

2. BROCKHAMPTON – “SATURATION I”

Tämän hetken kuumin rap-kollektiivi. Alkukesästä sitä vielä mietti, että ketähän tässä oikein räppää, että tietäisi ketä hypettää. BROCKHAMPTON laskee jokaisen bändin kanssa töitä tekevän täydeksi jäsenekseen, joten jäseniä piisaa toista kymmentä. Poikaporukka tuli kuitenkin lyhyessä ajassa tutuksi. Hypeaallon pyyhkäistessä Yhdysvaltojen yli jäi vain toiveikas ajatus: voi kun Suomessa vihdoin hoksattaisiin bookata nämä keikalle, kun ajankohta on mitä parhain. Likaisia biittejä, vihaista itsensä purkamista, yhteiskuntakritiikkiä, ja tietenkin hassuttelua. Kollektiiviin mahtuu monentyylistä ulosantia, ja se tekeekin BROCKHAMPTONista vuoden tulokkaan.

3. BROCKHAMPTON – “SATURATION II”

Hypeaalto johtunee siitä, että BROCKHAMPTON julkaisi vuoden 2017 aikana kokonaisen albumitrilogian, lukuisia siistejä pienen budjetin musiikkivideoita, sekä mullistivat koko miesvaltaista hip hop-kenttää. Tyler, The Creatorin ohella BROCKHAMPTONin yksi keulahahmoista, Kevin Abstract mursi räppipiireistä tutun machoilun, ja tuli ryminällä kaapista ulos. Kertaheitolla massiivinen lauma faneja löysi vihdoin puhemusiikkia, jossa ei puhuttu naisista rumaan sävyyn, ja queer-henkiset milleniaalit saivat samaistumispintaa tuoreesta musiikista.

4. BROCKHAMPTON – “SATURATION III”

Listaa kirjoittaessani trilogian viimeistä osaa ei ole edes vielä julkaistu, mutta luotan tähän porukkaan täydellisesti. Nyt on oikea hetki takapajuisessa pohjolassakin saada kiinni tämän hetken mielenkiintoisimmasta poikabändistä. Jokainen kaveri, jolle bändin olen esitellyt, on tullut jälkeenpäin kiittelemään.

5. Kairon;IRSE! – “Ruination“

Kuin Sound of Music -soundtrack jostain kieroutuneemmasta todellisuudesta. Sanoja on hankala löytää tätä albumia kuvaillessa. Ajatus siitä, että tälläistä musiikkia tehdään vuonna 2017, ja vielä täällä Pohjanmaalla, on niin absurdi. Progeilun, psykedelian ja jytän ystävät ovat löytäneet luultavasti “Ruinationin” pariin.

6. Aivovuoto – “Dötöx”
Aiempaan Aivo-Wu -materiaaliin jo kyllästyneenä “Dötöx” iski hyvään kohtaan. Jodarokin ulosanti on levyllä ehkä jopa aiempaa suoraviivaisempaa. Biittiosastolta löytyy hyvät pinnan alla kuplivat kuumotustunnelmat. Yhteiskuntaa ja sosiaalisuhteita tarkastelevat lyriikat varmasti puhuttelevat nopeasti mukautuvaa 2010-luvun ihmistä.

7. Mastodon – “Emperor of Sand”

Mahtuu listalle yksi metallilevykin. Harva bändi jaksaa nykyään kiinnostaa, kun hevigenressä kaikki temput on nähty jo vuosia sitten. Mastodon kuitenkin kutoo tuoreella albumillaan yhteen kaiken, mitä on tähän mennessä julkaissut. Sanoitukset ammentavat eletystä elämästä, syövän ja kuoleman kanssa elämisestä. Tunne kuuluu paikoittain soitosta, joka on harvinaista nykyään niin loppuun asti hiotun jälkituotannon vallitessa.

8. Lika-Aki – “Hot Dog”

Kun sitä jo luuli, ettei Pyhimys enää pysty tekemään inhorealistista ratailusta ammentavaa levyä, se iski täysin puskista. Lika-Aki uudelleenmääriteltiin aliaksena, ja heitettiin levyn tiimoilta pari keikkaakin. Ihme kyllä, pari vuoden kuunnelluinta suomiräppibiisiäni löytyy tältä albumilta. Sivuprojekti tai ei, Mikko Kuoppala ei laadusta tingi.

9. Circle – “Terminal”

Muutama “Terminalin” kappale oli jo tuttu keikoilta, joten lasku oli pehmeä ja sisään pääsi helposti. Vahvoja riffejä, hypnoottista toistoa ja jytää. Mikä voisi mennä pieleen?

10. Joose Keskitalo – “Julius Caesarin anatomia”

Kevyttä hippimeininkiä, mustalaisfolkkia ja mielenkiintoista tarinankerrontaa yhdistelevä albumi, joka paranee kerta kerralta. Livenä esitettyinä mahtavia lauluja, joissa tunnelma elää vahvana.

Muutama maininta listan ulkopuolelta:
Action Bronson – “Blue Chips 7000”. Sen verran mitä Bam jaksaa räpätä, homma toimii. Nykyään vaan taitaa taiteen tekeminen keskittyä johonkin muuhun kuin siihen oleelliseen, eli räppäämiseen. 15 minuuttia lisää sitä itseään olisi tehnyt albumista hyvän, lyhyeksi jäänyt kokoelma sekavia skittejä muutaman versen kyljessä jätti kylmäksi.
Deepwater – “Alien Domestication”. Kun Alice in Chains, Faith No More ja muut ysäribändit on kuunneltu puhki, Deepwater pelastaa.
Tyler, The Creator – “Flower Boy”. Kevyempään äänimaailmaan siirtynyt Tyler aiheutti kohun kaapista tulollaan. Pari bängeriäkin levylle mahtuu, ja niitä jäinkin kaipaamaan enemmän. “Flower Boy” toimii kuitenkin kokonaisuutena kuunneltuna hyvin.
Electric Wizard – “Wizard Bloody Wizard”. Sanoituspuolella ollaan kyllä kaluttu vanhat luut moneen kertaan, ja ehkä itsetarkoituksellisesti riffit tuntuvat olevan vahviten Sabbath -osastoa.
Queens of the Stone Age – “Villains”. Odotukset olivat korkeammalla, mutta levylle mahtuu kuitenkin useampi vahva kappale, jotka jäivät pyörimään soittolistalle.
King Gizzard & The Lizard Wizard esitti mahtipontisen suunnitelman, kun lupasivat julkaista viisi kokonaista albumia vuoden 2017 aikana. Laatu vaihteli puolelta toiselle, eikä millään noista projekteista kuitenkaan päästy mahtavan “Nonagon Infinityn” sfääreihin. Toivottavasti Australian psykerokkarit nähtäisiin tulevana kesänä jollain festivaalilla!

Taru Ruusu:

1. Kaunis Kuolematon – “Vapaus”

Kyllä vain, tänä vuonna annan ykköspallin ansaitusti hiukan pienemmälle julkaisulle. Kuten jo kirjoittamassani arvostelussa totesin, tämä on lähes täydellinen. Tällaista taiteellista kauneutta pääsee harvoin kuulemaan ja veikkaankin, että bändi tulee vielä nousemaan isommin esille lähitulevaisuudessa. Vapaus onnistuu edelleen koskettamaan syvästi joka kerta soidessaan. Mahtava kokonaisuus.

2. Mustan Kuun Lapset – “Saatto”

Tätä olikin jo odotettu. Edellisestä täyspitkästä ehti vierähtää jo yli 10 vuotta, ja bändi taisi olla välillä jo kuollut ja kuopattu. Onneksi välivuodet eivät olleet kadottaneet osaamista mihinkään, päinvastoin. Tämä monipuolinen ja mahtava albumi lunastaa kaikki odotukset täysin.

3. Opium Warlords – “Droner”

Tämä levy varmasti jakaa mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Levyn kanteen on painettu teksti: ”If something is boring after two minutes, try it for four. If still boring, then eight. Then sixteen. Then thirty-two. Eventually one discovers that it is not boring at all.” Tämä kuvaa levyä kokonaisuutena aika hyvin. En väitä, että levy on tylsä, kaikkea muuta. Minään kertakuunteluna tätä ei kannata harkita. Levyltä tuntuu löytyvän uusia mahtavia kohtia vielä, vaikka se on pyörinyt soittimessa jo lähes kulumiseen asti. Jälleen kerran upea taidonnäyte Sami Hynniseltä.

4. Ajattara – “Lupaus”

Vahva ja odotettu paluulevy Ajattaralta. Bändin tauon jälkeen eivät omat odotukseni olleet kovin korkealla, ja Ajattara onnistui positiivisesti yllättämään yhdellä parhaista levyistään ikinä.

5. Kimi Kärki – “Eye For An Eye”

Mies ja kitara. Tarvitseeko tästä sanoa muuta? Joskus se on vaan se juttu, niin kuin tässä. Mahtava muusikko on jälleen tehnyt mahtavan levyn. Menee mukavasti pimeänä talvi-iltana kynttilänvalossa fiilistelyyn. Mielestäni jopa aikaisempaa soololevyä, ”The Bone of My Bones”, parempi.

6. Barathrum – “Fanatiko”

Barathrum on keikkaillut vuosien varrella jonkin verran, mutta viimeisimmästä julkaisusta olikin jo pidempi aika. Rehellisesti uskoin, ettei tällaista levyä ehkä enää tulisikaan. Onneksi Barathrum yllätti tällä lyhytkestoisella, mutta täyttä tavaraa olevalla julkaisulla. Barathrumin keikkakuntokin tuli katsottua tänä vuonna pariin kertaan, ja olen tavallaan vähän uudelleen tykästynyt bändiin pitkän ajan jälkeen.

7. Hallatar – “No Stars Upon The Bridge”

Kun kuulin Hallatar -kokoonpanosta, tiesin, että tästä on syntymässä jotain upeaa. En ollut väärässä, ja veikkaan, että tämä levy löytyy monen muunkin toimittajan listalta. Levy on synkkä ja surullinen, suorastaan ahdistava, ja niin sen kuuluu ollakin. Eihän tässä mitään ilosanomaa oltu jakamassa. Kappaleissa välittyvät tunteet kuuntelijaan onnistuneesti. Parempi julkaisu kuin odotin, vaikka odotukset olivatkin korkealla.

8. Soen – “Lakaia”

Olen aina pitänyt Soenista ja sen omaperäisyydestä. Tämä levy oli aika lailla sitä, mitä bändiltä tiesi odottaakin. Todella kaunis progelevy, joka vie musiikillaan kuuntelijan mukanaan.

9. Abhordium – “Omega Prayer”

Tässä listani todellinen yllättäjä, jonka en etukäteen olisi uskonut tähän pääsevän. Tämä salolaispoppoo vakuutti kuitenkin uudella julkaisullaan minut täysin. Varsin onnistunut death/black metal -julkaisu, josta kuuluu osaaminen monilta osin, ja mukaan on saatu varsin omaperäistä vaihtelua perusvääntämisen sijaan.

10. Morbid Evils – “Deceases”

Morbid Evilsin “Deceases” -levyllä kerrotaan tarinoita kuolemasta. Levy on oikein onnistunut kokonaisuus, saaden kuuntelijansa sangen synkkään mielentilaan. Pahimman ahdistuksen keskellä en siis suosittelekaan tätä kuuntelemaan, vaikka hyvä levy onkin. Morbid Evilsin keulahahmona toimii Rotten Soudistakin tuttu Keijo Niinimaa.

Muitakin onnistuneita julkaisuja olisi voinut listaltani löytyä. Osa jää vaan ikävä kyllä ajan puutteesta vähemmälle kuuntelulle ja on vielä tutustumatta kunnolla. Muutamia mainintoja tälle vuodelle vielä lopuksi kuitenkin:
Huora – “Hukutaan Paskaan”
Anathema – “The Optimist”
Satyricon – “Deep Calleth Upon Deep”
Alestorm – “No Grave But The sea”
Electric Wizard – “Wizard Bloody Wizard”
Solstafir – “Berdreyminn”
Paradise Lost – “Medusa”
Turmion Kätilöt – “Dance Panique”

Juri Hiltunen:

1. The Ruins of Beverast – “Exuvia”

The Ruins of Beverast on tehnyt luultavasti uransa parhaan levyn, jonka äänimaailma on pohjaton kuin tippukiviluolat, joissa kaikuu ihmisen osan kammottava, yksinäinen huuto. Levy on äärimmäisen hienovarainen, monikerrosteinen ja tätä myötä erinomaisen syvällinen. Kuten levyn arvostelussa kirjoitin: ”The Ruins of Beverast vie rituaalin vielä pidemmälle, eikä pelkää venyttää tuonpuoleisesta kutsuvia uhrausseremonioitaan äärimmilleen.”

2. Neo Obliviscaris – ”Urn”

Neo Obliviscaris on progressiivisen metallin seuraava suuri nimi ja valovuosia muita yrittäjiä edellä. Levy on kuin suunnaton joki, joka vehreytyy joka suuntaan, ja osoittaa siinä samalla kuinka ylevän kaunista metallimusiikki voi parhaimmillaan olla.

3. Enter Shikari – ”The Spark”

Enter Shikari jatkaa vaellustaan eri genrejen kentillä kurottamalla tällä kertaa yhä enemmän jonkinlaisen elektronisen vaihtoehtorokin suuntaan. “The Spark” luottaa aiempaa enemmän biisiensä koukkuihin ja tiettyyn yksinkertaisuuteen, mutta kun koukut toimivat, niin ne toimivat. Todella upea hybridilevy.

4. Trivium – “The Sin and the Sentence”

Trivium on ollut heikompi erinomaisen ”In Waves” -levyn jälkeen, mutta tällä kertaa pamahti täysosuma, joka tuo ajoittain melodisella, terävällä riffittelyllään mieleen metalcoren syntyaikojen kiihkon.

5. Pariisin Kevät – ”Kuume”

”Kuume” -levyn alkupuolta olen kuluttanut tänä vuonna melkein enemmän kuin mitään muuta levyä. Todella mainiosti alkava, kypsän seesteinen, raukean kaunis levy erinomaisella A-puolella.

6. Beast in Black – ”Berserker”

Uskomattoman härski levy 80-levyn korneilla nahkahousumelodioillaan. Ammattitaito kuuluu tällä levyllä pienintäkin yksityiskohtaa myöten, biisit ovat kunnossa, ja vokalisti on kaupan päälle erinomainen, eli ei voi kuin hattua nostaa.

7. Blaze of Perdition – ”Conscious Darkness”

Puolalainen black metal jatkaa voittokulkuaan. Taas yksi uskomattoman kova black metal -yhtye Puolasta, joka tekee bläkkiksen pari piirua pahaenteisemmin ja tyylitajuisemmin kuin muut. Yhtye on tätä menoa nousemassa black metallin parhaaseen A-luokkaan.

8. Bell Witch – “Mirror Reaper”

80 minuuttia funeral doomia. Mahdotontako? Bell Witch onnistuu siinä missä muut eivät, ja ei nukuta kesken levyn. Se jos jokin kertoo laadusta. Levy kietoo hienovaraisesti kuulijan lohduttomuuden tummaan vaippaansa, jonka tummien laskosten alta paljastuu vain uusia laskoksia tästä ikuisuuteen.

9. Vulture Industries – ”Stranger Times”

Vulture Industries jatkaa tasalaatuisen kovaa musiikkiaan, ja sisältää omanlaisensa ahdistavan, kieron tunnelman. Yhtyeen uniikki progressiivinen keitos osaa rakentaa tyylitajuisia, vinksahtaneen yleviä kappaleita erinomaisesti.

10. Wintersun – ”The Forest Seasons”

Wintersunin uusi levy on siitä hauska, etten muista yhtään riffiä koko levyltä. Vaikka ”The Forest Seasons” ei ole sellainen kultakimpale kuin Wintersunin aikaisemmat levyt, on levyllä kokonaisvisio hallussa kaikissa folktunnelman eri sävyissä.

Aleksi Parkkonen

1. Sparzanza – “Announcing The End”

Sparzanzan hartaasti odotettu kahdeksas täyspitkä poikkesi odotuksistani melkoisesti, mutta yhtye ei tuottanut pettymystä. Ruotsalaisyhtye on tullut tunnetuksi aggressiivisesta ulosannistaan sekä synkistä sanoituksista, mutta viimeisimmällä albumilla painopiste oli siirtynyt entistä synkempiin lyriikoihin ja rauhallisempaan tempoon. Sparzanza teki albumilla paluuta juurilleen, mutta loi samalla onnistuneesti uutta.

2. The Midnight Ghost Train – “Cypress Ave”

TMGT:n “Cypress Ave” lukeutuu tämän vuoden yhdeksi yllättävämmistä albumeista. Albumi on yhtyeen neljäs, jossa blues rock ja stoner rock liimautuvat toisiinsa mitä röyhkeimmin. Yhtyeen vokalistin karkea, mutta karismaattinen ääni, muhkeasti pörisevät riffit ja onnistuneesti kasattu kappalelista takaavat kuuntelunautinnon.

3. Corroded – “Defcon Zero”

Tänä vuonna myös toinen ruotsalaisyhtye teki väkevän paluun, tuo yhtye on Corroded. Yhtyeen edellisestä julkaisusta oli vierähtänyt peräti viisi vuotta, mutta ”Defcon Zeroa” kannatti odottaa. Täyspitkältä löytyy raskaita hard rock -kappaleita, jotka saavat niskalihakset lujille. Corroded julkaisi tämän vuoden lopussa myös digitaalisesti kolme raitaa sisältävän ”Nevo Sessions” -EP:n, jolta löytyy kolme riisuttua versiota ”Defcon Zerolla” julkaistuista kappaleista.

4. Ember Falls – “Welcome To Ember Falls”

Tamperelainen Ember Falls pyöräytti tänä keväänä esikoisalbuminsa “Welcome To Ember Fallsin”. Yhtye lokeroituu ainakin osittain mielipiteitä jakavaan pop metal -kategoriaan, mutta miksipä se haittaisi, kun levy on erinomainen?

5. Papa Roach – “Crooked Teeth”

Yhdysvaltalaisen nu metalia ja rockia yhdistelevän Papa Roachin uutukainen ”Crooked Teeth” on nautinnollinen kokonaisuus energistä ja koukuttavaa modernia rockia. Levyltä löytyy muutama poikkeuksellisempi kappale, jotka vain täydentävät kokonaisuutta komeasti.

6. Danko Jones – “Wild Cat”

Kanadalainen Danko Jones on antanut osansa rockiin jo vuosikymmenten ajan. Yhtyeen hurja keikkailutahti ja albumien tekeminen ei ole hidastanut tuotteliaisuutta, vaan tänä keväänä julkaistu ”Wild Cat” on lunastanut monien musiikkikriitikoiden odotukset.

7. Pi Mezon – “A Lone”

“A Lone” on korkeatasoinen ja vangitseva progerock-elämys. Entistä hämmentävämmän levystä tekee se, että sen on tehnyt suomalainen Pi Mezon. Joensuulaisyhtye tekee harmonisen kaunista jälkeä debyytillään, josta ei puutu särmikkyyttä. Albumi on ehdoton suositus progerockin ystäville.

8. Elmo Karjalainen – “Age Of Heroes”

“Age Of Heroes” on instrumentaalinen rock-albumi, joka kuljettaa kuuntelijansa sfääreihin. Parhaimman käsityksen albumista saa – kuten yleensä – kuuntelemalla itse. Elmo Karjalainen on kitaravirtuoosi, jonka taidot jaksavat yllättää kuuntelukerrasta toiseen.

9. Purpendicular – “Venus To Volcanus”

Purpendicularin “Venus To Volcanus” lukeutuu jälleen yhdeksi tämän vuoden yllättävämmiksi albumeiksi. Kyseinen yhtye on  Deep Purple -tribuuttiyhtye, joka on tehnyt omalla albumillaan todella vakuuttavaa jälkeä: vaikka Purpendicular kuulostaa pelottavan paljon esikuvaltaan, löytyy albumista myös yhtyeen oma kädenjälki. Ehdottomasti Deep Purplen kuuntelijoille kuuntelemisen arvoinen teos.

10. Nuke Mutants – “Groove Punks”

Suomalaisen Nuke Mutantsin “Groove Punks” -EP on törkyinen ja koukuttava, juuri sellainen, milllainen väkevän rock-albumin tulee ollakin. Lataa akkusi kuuntelemalla yhtyeen äkäinen EP.

Jesse Kärkkäinen:

1. Paradise Lost – ”Medusa”

Paradise Lost onnistui uudella albumillaan niin hyvin, että teos ansaitsee paikkansa vuoden parhaimpana julkaisuna. On ilahduttavaa, että uudelleen raskaan vaihteen löytänyt yhtye jaksaa vuosikymmenten jälkeenkin tehdä upeaa musiikkia, eikä bändin uutukainen kalpene millään osa-alueella ryhmän klassikkolevyille. Ja löytyyhän kiekolta yksi vuoden kuunnelluimmista kappaleista, sillä “Blood and Chaos” jytisee edelleen pirun lujaa.

2. Kreator – ”Gods of Violence”

Saksan rässijäärät jaksavat painaa! Armottoman menevä, mutta samalla kiehtovan monipuolinen ”Gods of Violence” näyttää nuorille metalliyhtyeille kaapin paikan. Tätä kuunnellessa ei uskoisi, että kyseessä on jo ikämiesryhmä, sillä musiikissa on todellista tekemisen meininkiä.

3. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – ”Lauluja Suomesta”

Trio Niskalaukauksen paluu on ollut yksi vuoden hienoimmista asioista. Loistavat livekeikat ja upea uusi albumi ovat vain vahvistaneet tunnetta siitä, että bändillä on edelleen painavaa sanottavaa. ”Lauluja Suomesta” on taattua laatua, jolta löytyy niin ajatuksia herättävää sanomaa kuin hävyttömän tarttuvaa musiikkiakin.

4. Antarktis – ”Ildlaante”

Ruotsin suunnalta kajahti yksi vuoden positiivisimmista yllätyksistä. ”Ildlaante” on hieno julkaisu, joka sykkii hyvällä tavalla Cult of Luna -tunnelmia. Jokaisen post metallista kiinnostuneen pakkokuultavaa!

5. Memoriam – ”For the Fallen”

Bolt Throwerin raunioille kyhätty Memoriam tarjoilee hyvällä maulla tehtyä perinteistä kuolonmetallia. ”For the Fallen” oli yksi kesän kuunnelluimmista levytyksistä eikä suotta, sillä sotaisa albumi on äärettömän kova. Seuraavaa levyä odotellessa!

6. Sepultura – ”Machine Messiah”

Sepultura ei ole jaksanut viime vuosina pahemmin kiinnostaa, mutta yhtyeen tuorein levytys teki vaikutuksen. Monipuolinen ja laadukasta materiaalia sisältävä kiekko ei ole yhtään hassumpi esitys, ja sitä kuunnellessa voi jopa varovaisesti todeta, että ehkäpä nykymuotoisella Sepulturalla on paikkansa tässä maailmassa.

7. Enslaved – ”E”

Enslaved oli itselleni aiemmin tuntematon bändi, jonka tuotantoa en tuntenut muutamaa irtopalasta lukuun ottamatta lainkaan. Yhtyeen uutuuslevy tuli kuitenkin kuunneltua lävitse ja hyvä niin! ”E” on loistava ja monipuolinen levytys, jonka ratkaisuja kuunnellessa ei voi kuin ihailla yhtyeen ennakkoluulotonta tapaa tehdä musiikkia.

8. Wolfheart – ”Tyhjyys”

“Tyhjyys” uhkuu routaista kylmyyttä, mutta silti sen karuudesta löytyy selittämättöntä kauneutta, joka puhuttelee pohjoista mielenmaisemaa. Tasaisen laadukkaasti toteutettu kokonaisuus nousee ansaitusti vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.

9. Shade Empire – “Poetry of the Ill-Minded”

Shade Empire tiivisti ulosantiaan uusimmalla levyllään ja lopputulos iskee edellistä kiekkoa tarkemmin kohteeseensa. Jään edelleen kaipaamaan alkuaikojen industrial-poljentoa, mutta ”Poetry of the Ill-Minded” on kaikesta huolimatta vakuuttava esitys. Kuunnelkaa vaikka massiivinen ”Anti-Life Saviour”!

10. Wolves in the Throne Room – ”Thrice Woven”

Listan toinen tuntematon yllättäjä on Wolves in the Throne Room, johon tutustuin vasta bändin uusimman levyn julkaisuhuuman myötä. Eihän yhtyeen musiikki varsinaisesti mitään mullistavaa tarjoa, mutta tasaisella laadulla toteutettu musta metalli on täynnä tunnelmaa, joka lumoaa kuulijan. Kokemuksesta viisastuneena täytyy perehtyä bändin muuhunkin tuotantoon.

Riku Mäkinen:

1. Satyricon – “Deep Calleth Upon Deep”

Jossain vaiheessa Facebookissa vellonut keskustelu nyky-Satyriconin paskuudesta vitutti niin paljon, että yritin ihan tosissani olla pitämättä tästä levystä. Mutta minä en sille mahda mitään, että itselleni Satyriconin nykyinen simppeli ”black & roll” -tylytys toimii parhaimmillaan, kuin yhtyeen alkuaikojen klassikot ”Dark Medieval Times” (1994) sekä ”The Shadowthrone” (1994). Notkahdus yhtyeeltä nähtiin edellisellä, yhtyeen nimeä kantaneella ”Satyricon” (2013) -albumilla, jolla yhtye oli yksinkertaisesti liian pehmeä näin yksinkertaiseen ulostuloon. Mutta ”Deep Calleth Upon Deep” toimii jälleen, kuin se kuuluisa junan vessa.

2. Tuomari Nurmio – “Dumarillumarei”

Dumari skulaa bulilla edelleen. 40 vuoden uran jälkeen Tuomari Nurmiolla on yhä paljon sanottavaa, ja tuoreella albumilla osansa stadin slangilla saavat niin nistit, vihapuhekirjoitukset kuin nyky-Venäjäkin. ”Dumarillumarei” svengaa niin musiikiltaan kuin lyriikoiltaankin.

3. Marilyn Manson – “Heaven Upside Down”

Parin vaisumman albumin jälkeen antikristus tekee ylösnousemuksen palaten raskaamman tuotannon pariin. ”Heaven Upside Down” on parasta Mansonia sitten vuoden 2003 ”The Golden Age of Grotesque” albumin, ja lyriikat ovat jälleen mieheltä taattua tavaraa; ”I write songs to fight and to fuck to. If you wanna fuck, then I’ll fuck you. If you wanna fight, then I’ll fight you. Make up your mind or I’ll make it up for you”.

4. Oz – “Transition State”

Legendaarinen hevijyrä Oz teki paluun markkinoille vuonna 2011 julkaistulla ”Burning Leather” -albumilla noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Paluualbumilla yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat enemmän suomirockin parissa tunnetuksi tulleet Jay C. Blade (ex-Yö), Markku Petander (ex-Yö, ex-Popeda) sekä Costello Hautamäki (Popeda) sekä yhtyeen alkuperäisjäsenet, laulaja Ape De Martini ja rumpali Mark Ruffneck. Nyt 6 vuotta myöhemmin Ozin kokoonpano on muuttunut rajusti ja huomattavan nimettömämmäksi, eikä alkuperäisistä jäsenistäkään ole jäljellä enää kuin rumpali Mark Ruffneck. Kokoonpanomuutoksista huolimatta Oz tekee tuoreella albumillaan vakuuttavaa jälkeä. ”Transition State” on ehtaa heavy metallia parhaimmillaan.

5. Portrait – “Burn The World”

Ruotsalaista heavy metal -jyrää Portraitia pidettiin etenkin ensimmäisillä albumeillaan ”Portait” (2008) sekä ”Crimen Laesae Majestatis Divinae” (2011) melkoisena King Diamond -pastissina, toki loistavana sellaisena. Mutta jo yhtyeen kolmas albumi ”Crossroads” (2014) osoitti, että yhtyeellä on myös omia ideoita okkultistiseen metalliinsa ja viimeistään nyt neljännellä albumillaan ”Burn The World” kuulostaa yhtye enää omalta itseltään.

6. Samael – “Hegemony”

Black metallilla aloittanut ja sittemmin elektroniseen industrial metalliin siirtynyt Samael on hämmentänyt metalliskeneä jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Koskaan ei tiedä, mitä yhtyeeltä voi odottaa. Diskografian yhdestoista täyspitkä albumi ”Hegemony” palauttaa sveitsiläisyhtyeen jälleen askeleen lähemmäksi 90-luvun puolenvälin tunnelmia, jolloin yhtyeeltä julkaistiin mestariteos ”Passage” (1996).

7. Helheim – “landawarijaR”

Norjalaisen black metallin kautta aikojen yksi aliarvostetuimpia yhtyeitä, Helheim, julkaisi vuoden alussa yhdeksännen täyspitkän albuminsa ”landawarijaR”. Toki yhtyeen etenkin 90-luvulla julkaistuja ensimmäisiä albumeita ”Jormundgand” (1995) sekä ”Av norrøn ætt” (1997) pidetään black metal -piireissä suuressa arvossa, mutta esimerkiksi Dimmu Borgirin tai Satyriconin kaltaiseen suosioon ei yhtye ole koskaan päässyt. Ihmetellä täytyy tätä, sillä ”landawarijaR” on mahtipontinen ja eeppinen melodisen black metallin mestariteos.

8. Kawir – “Exilasmos”

Myös kreikkalainen Kawir on pitkän linjan uranuurtajia, onhan yhtye perustettu jo vuonna 1993. Aiemmin urallaan suhteellisen verkkaiseen tahtiin albumeita julkaissut yhtye yllätti tänä vuonna, sillä yhtyeen seitsemäs täyspitkä ”Exilasmos” julkaistiin vain reilu vuosi edellisen ”Father Sun Mother Moonin” (2016) jälkeen. Tälläkin albumilla Kawir osoittaa olevansa yksi kreikkalaisen black metallin tämän hetken kärkinimistä.

9. Ram – “Rod”

Yhdessä yllämainitun Portraitin kanssa, ruotsalaisen heavy metallin mainetta ylläpitää Ram viidennellä täyspitkällään ”Rod”. Vanhan liiton heavy metalliin luottavan yhtyeen tuorein albumi todistaa sen, miksei pyörää tarvitse aina välttämättä keksiä uudestaan. ”Ramrod” tappaa ja tuhoaa perinteitä kumartaen.

10. Moonspell – “1755”

Kuten ylempänä mainitun Samaelin, myös Moonspellin pitkä ja kunnioitettava ura on ollut vähintäänkin vaiherikas. Musiikkityyli on vaihdellut alkuaikojen black metallista jopa pop-vivahteiseen tunnelmointimetalliin 90-luvun lopun levyillä ”Sin/Pecado” (1998) sekä ”The Butterfly Effect” (1999). Nykypäivänä Moonspell on jälleen palannut raskaamman ulostulon pariin, ja tuorein kahdestoista albumi ”1755” on yksi yhtyeen mahtipontisimmista esityksistä kautta aikain.

Huom! Useiden viikkojen pähkäilyn jälkeen, en saanut tämän vuoden albumeita tiivistettyä kymmeneen. Syynä tähän on lähinnä se, että omasta mielestäni kotimainen black metal elää tällä hetkellä todella vahvaa aikakautta. Siksi yllä mainitun listan lisäksi, tässä vielä oma vuoden 2017 top10-listani kotimaan osalta:

1. Sielunvihollinen – Ruhonkantaja
2. Barathrum – Fanatiko
3. Ajattara – Lupaus
4. Havukruunu – Kelle Surut Soi
5. Sawhill Sacrifice – Pimeyteen Ja Kuolemaan
6. Goatmoon – Stella Polaris
7. White Death – White Death
8. Aegrus – Thy Numinous Darkness
9. Förgjord – Uhripuu
10. Rienaus – Saatanalle

Jyri Kinnari:

1. Beast in Black – ”Berserker”

Anton Kabasen uusi Beast in Black -yhtye on noussut ”Berserker” -debyyttialbuminsa myötä tämän hetken kuumimpien uusien metallibändien joukkoon todella nopeasti. Kabasen kädenjälki on tuttua Battle Beastin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, mutta tällä levyllä on myös paljon uutta. Beast in Blackilla on oma persoonansa, ja lähes jokainen ”Berserkerin” kappaleista on omalla tavallaan huipputason melodista heavy metalia.

2. Jonne – ”Kallohonka”

Korpiklaanin nokkamies Jonne Järvelä pitää itseään kiireisenä nykyisin myös omaa nimeään kantavan yhtyeensä kanssa. Toisella levyllä hieman uudistuneessa kokoonpanossa esiintyvä Jonne laajentaa musiikillista ulosantiaan moneen eri tyylisuuntaan onnistuneesti ja mielikuvitusta käyttäen. Musiikissa on taitoa, tunnetta ja syvyyttä niin paljon, että ”Kallohonka” on punaisen langan pienestä heittelehtimisestä huolimatta yksi vuoden parhaista albumeista.

3. Alice Cooper – ”Paranormal”

Todella monenlaista musiikkia urallaan tehnyt kauhurokkari Alice Cooper yhdistelee uudella ”Paranormal” -albumillaan alkuaikojen yhtye-uransa old school -rockia ja soolotuotantonsa nyrjähtänyttä hullunkurisuutta ja pelottomuutta kokeilla aivan outojakin asiosita musiikissaan. Lopputulos on yksi Cooperin pitkän ja loisteliaan uran parhaita albumikokonaisuuksia.

4. Kimi Kärki – ”Eye for an Eye”

Ehkäpä parhaiten doom metal -kitaristina tunnettu Kimi Kärki taitaa myös monta muuta musiikkityyliä. ”Eye for an Eye” on hänen toinen sooloalbuminsa, joka on debyytin tapaan vahvaan tunnelmaan perustuvaa akustisen kitaran ja laulun luomaa maisemaa, jota värittävät useat eri tunnetilat sekä Kärjen oma sävellys-, soitto- ja laulutyyli. Kärjen soolodebyyttikin on hyvä levy, mutta silti kaikilla osa-alueilla on tapahtunut suurta kehitystä. ”Eye for an Eye” on kaunis ja rauhallinen, mutta silti omalla tavallaan todella raskas albumikokonaisuus, joka jää kummittelemaan ystävällisesti pitkäksi aikaa.

5. The Doomsday Kingdom – ”The Doomsday Kingdom”

Candlemassin basistin ja pääasiallisen säveltäjän, Leif Edlingin uuden The Doomsday Kingdom -yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin vihdoin tänä vuonna. Doom metaliin kallellaan olevassa musiikissa on Edlingin aiempaan tuotantoon verrattuna enemmän vivahteita perinteisestä heavy metalista. Riffit ovat tunnistettavaa Edlingiä hyvässä ja hieman pahassakin, mutta levyn huonot puolet jäävät melko vähäisiksi. Kappaleet ovat hyviä, ja kaikki jäsenet hoitavat oman osansa hyvin, tehden tästä albumista yhden vuoden parhaista ja samalla yhden Edlingin parhaista vuosikymmeniin.

6. Opium Warlords – ”Droner”

Opium Warlords kulkee uudella ”Droner” -albumillaan monien erilaisten maailmojen läpi, ja esittelee sellaisia musiikillisia ja tunnelmallisia sävyjä, joiden olemassaolosta en ole ollut aiemmin edes tietoinen. ”Droner” on todellista taiteellista innovaatiota, intohimoa ja loputonta mielen rikkautta.

7. The Obsessed – ”Sacred”

Kitaristi-laulaja Scott Weinrichin johtama The Obsessed teki paluun uusitulla kokoonpanolla pitkän hiljaiselon jälkeen. ”Sacred” on yhtyeen ensimmäinen albumi yli kahteenkymmeneen vuoteen, mutta ikä ei kuulu musiikissa ainakaan huonolla tavalla. Lähes tunnin kellottava albumi on täynnä mehukkaita riffejä, vahvaa ja ilmaisuvoimaista laulua sekä eloisaa yhteissoittoa.

8. Overkill – ”The Grinding Wheel”

Overkill on thrash metalin raskassarjalainen vielä kymmeniä vuosia kestäneen ja lukuisia levyjä sisältävän urankin jälkeen. ”The Grinding Wheel” on toisaalta tuttua Overkilliä ja toisaalta musiikkiin on löytynyt hieman uusiakin sävyjä. Tämä ei ole Overkillin paras albumi, mutta siltikin erittäin vahva näyttö yhtyeen elinvoimaisuudesta.

9. Circle – ”Terminal”

Elävää taideteosta muistuttava Circle -yhtye on parhaimmillaan live-olosuhteissa, mutta myös levyltä välittyy sen ainutlaatuinen energia ja kyky antaa musiikille ja sen esittämiselle aivan kaikkensa. ”Terminal” on Circlen musiikkia helpoimmin lähestyttävästä päästä, mutta kaikki tehdään edelleen täysin omin ehdoin.

10. Ufomammut – ”8”

Psykedeelisen stoner doomin nerokkaimpiin yhtyeisiin lukeutuva Ufomammut jatkaa kehittymistä jokaisella levyllään. ”8” -albumilla yhtye otti jälleen onnistuneesti askeleen taiteellisen rikkauden täyteisellä tiellään.